Monte Walsh

Pääosissa: Tom Selleck, Isabella Rosellini, Keith Carradine

Ohjaus: Simon Wincer (2003) 117min

Monte Walsh (Tom Selleck) on villin lännen viimeisiä karjapaimenia. Vanha elinkeino uhkaa hävitä, kun erään rankan talven jälkeen paikalliset karjatilalliset ovat myyneet tilansa Idän suuryhtymille. Monte päätyy yhdessä ystävänsä Chet Rollinsin (Keith Carradine) kanssa eräälle tilalle työtehtäviin, joita pystyy hoitamaan vain hevosen selästä. Tilalla työskentelee myös Shorty Austin (George Eads), nuori kuumakalle, joka ratsasti aiemmin Monten ja Chetin kanssa. Työ on kovaa, mutta miehet nauttivat työstään, kunnes yhtymä joutuu irtisanomaan kolme työntekijää, Shorty heidän joukossaan. Erotetut miehet joutuvat ampumavälikohtaukseen, jonka seurauksena Shorty ampuu sheriffin. Chet on saanut tarpeekseen rankasta elämästä ja avioituu rautakauppiasleski Mary Wilderin (Lori Hallier) kanssa. Jonkin ajan kuluttua Monte jäljittää karjavarkaita, jotka paljastuvat aiemmin irtisanotuiksi mieheksi. Shorty vakuuttaa, että muut olivat suunnitelman takana ja Monte laskee miehen menemään, vanhojen aikojen tähden. Shorty päätyy lainaamaan rahaa Chetiltä, mutta kun tämä kehottaa miehiä antautumaan, Shorty ampuu Chetin. Monte lähtee jahtaamaan Shortya, mutta jahti keskeytyy, kun saa kuulla rakastettunsa Martinen (Isabella Rosellini) olevan kuolemansairaana. Martinen ruumis ei ehdi juuri kylmetä, kun Shorty tulee haastamaan Montea.

Vuoden 1970 versiossa pääosia esittivät Lee Marvin, Jack Palance ja Jeanne Moreau. Sen enempää tuo vanha kuin tämä tv-elokuvakaan eivät ole järin uskollisia Jack Schaeferin romaanille (1963), enneminkin tapahtumat ovat episodeja kirjasta. ”Monte Walsh” ei missään nimessä ole yhtä tunnettu kuin Schaeferin kirja ja siihen perustuva elokuva ”Shane”, eli Suomessa paremmin tunnettu ”Etäisten laaksojen mies”. Tämän perusteella ”Monte Walshistakin” voisi odottaa paljon, mutta tämä TV-versio ei ihan täysin vakuuta ja tuota vanhempaa versiota en muista edes nähneeni. Elokuva alleviivaa vähän liikaa vapaan karjapaimenen elämäntyylin ihanuutta. Joitakin kliseitä on mahdutettu mukaan, kuten tuo pakollinen ”kapakkatappelu”, mutta täysin onnellista loppua ei onneksi tarjoilla.

Lee Marvinin voi hyvin kuvitella jääräpääksi, joka ei hyväksy, että asiat muuttuvat, eikä Tom Selleckissäkään mitään vikaa ole. Mieshän on totuttu näkemään varsin miehisissä rooleissa uransa aikana. Uskottavuutta lisää, ettei vanhojen leffojen tapaan (kuten John Waynen ja monet Hitchcockin leffat) kuusikymppisiä äijiä ole laitettu riiustelemaan parikymppisten nuorten naisten kanssa, Rosellinin ja Hallierin ollessa miespääosaesittäjien kanssa sentään samalla vuosikymmenellä, mitä näyttelijät olivat myös tuossa vuoden 1970-vuoden versiossa. Selleck ja Keith Carradine luovat lämpimän ystävyyssuhteen roolihahmojensa välille, Chetin ollessa hieman vastaanottavampi uusille asioille. Sanonta ”ennen oli kaikki paremmin” pitää elokuvassa paikkansa, mutta jos paluuta entiseen ei ole, niin silloin on paksuimmankin rungon syytä taipua. Tähän ei Monte pysty: hänelläkin olisi mahdollisuus asettua aloilleen ja mennä naimisiin, mutta hän ei halua myydä itseään, kun hänelle tarjottu työ rodeosirkuksessa alentaa hänen entistä elämäntapaansa. Mutta olisiko toisenlaisella päätöksellä ollut vaikutusta Martinen terveyteen? Tähän elokuva ei anna vastausta, tai ainakaan Montesta sitä ei pysty tulkitsemaan. Kuten ei sitäkään, tunsiko Monte syyllisyyttä Chetin kuolemaan laskiessaan Shortyn menemään. Naisroolit, etenkin Hallierin osa, jäävät harmittavan pieniksi. Arvoituksellinen Martine jää arvoitukseksi: hänen Montelle jättämä laatikko olisi voinut paljastaa jotain naisen menneisyydestä, mutta minulle ei ainakaan auennut uutta tietoa naisesta. Tarina antaa monta vaihtoehtoa entisen elämäntavan päättymiseksi. Näistä riipaisevin on Fighting Joe Hookerin, tai kuten ristiin kirjoitettiin Albert Miller (James Gammon), kohtalo: aidanrakentajaksi päätynyt entinen sotamies ratsastaa viimeisenä ratkaisunaan kallionkielekkeeltä rotkoon entisiä sotatapahtumia mukaillen. Piikkilanka symboloi muutenkin elokuvaa: kun Monte palaa paikkakunnalle vuosisadan vaihtuessa, on tilat rajattu piikkilangoin ja (karjan) vapaa liikkuvuus, entinen elämäntapa, on estetty. Mutta aina se yksi jääräpää jää kuitenkin vastustamaan muutosta. Ja hyvä niin.

Voisi kuvitella, että tämä 2000-luvun kuvaus olisi hieman realistisempi. Ainakin näyttelijöistä on saatu ajankuvan näköisiä ja hajuisia. Onneksi tv-tuotannot ovat kehittyneet vuosien saatossa: tv-sarjoihin ja -elokuviin saadaan nykyään nimekkäitä ja osaavia näyttelijöitä, etenkin pääosiin, ja puitteetkin ovat paikoin komeammat kuin 50-luvun elokuvastudioiden ”erämaat”. Miinuspuolena on sitten se, että tv-elokuvat ovat vähän samalla formaatilla tehty: kovin kilttejä toteutukseltaan ja curling-termiä käyttäen, määrämittaisia. ”Monte Walsh” laahaa välillä tyhjäkäynnillä, ja vaikka kiväärillä ammuttaessa kohde saakin kyytiä, niin veri ei lennä. Jotain tämmöistä shokeeraavaa vaikutusta toteutus kaipaisi, vaikka itse tarina keskittyy oikeutetusti cowboy-elämään. Ketäpä ei kiehtoisi elämä ilman 7.00–15.30 tai 9.00–17.00 työaikoja, viettää öitä ulkosalla hyvien kaverien kanssa ja juoda kahvia (viskiä) leirinuotion äärellä, kunhan ei ihan Brokeback Mountainiksi homma ylly.

Arvosana: **½

monte_walsh-normal.jpg