McCabe & Mrs. Miller

Pääosissa: Warren Beatty, Julie Christie, Rene Auberjonois

Ohjaus: Robert Altman (1971) 120min

Peluri nimeltä John McCabe (Warren Beatty) saapuu kaivoskylään ja perustaa kylään kolmen naisen ilotalon. Jonkin ajan kuluttua kasvavaan yhteisöön saapuu Constance Miller (Julie Christie), joka on itse ilotyttö ja vakuuttaa McCabelle, että hänen avullaan ja johdollaan he voisivat moninkertaistaa tuotot. Yritys menestyykin hyvin ja McCabe ihastuu Constanceen. Tielle alkaa kasautua pilviä, kun kaivosyhtiön edustajat haluavat ostaa ilotalon. McCabe yrittää vedättää hintaa ylemmäs, kun taas Constance luopuisi omasta osastaan. Edustajat kieltäytyvät neuvottelemasta ja lähettävät paikalle uudet ”neuvottelijat”. Constance varoittaa McCabea, joka yrittääkin uudelleen neuvotella kaivosyhtiön kanssa, mutta häntä ei oteta vastaan. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää kohtaaminen kolmen palkkamurhaajan kanssa.

Ohjaaja itse kuvaa elokuvaansa antiwesterniksi. Ja kyllähän kyseessä on tavanomaisesta poikkeava western, jossa yleisiä lainalaisuuksia kuitenkin on, esimerkkinä mystinen sankari. Altmanin sankarin sankaruus on vain käännetty ylösalaisin: McCabe on pelkuri, joka käyttää hyväkseen huhua, jonka mukaan hän on asesankari. Hän ampuu siekailematta selkään, kun se on mahdollista. Siltikään en puhuisi mistään käänteentekevästä westernistä, sillä ”Suuri Hiljaisuus” ilmestyi 1968 ja Michael Winnerin ”Lainvalvojakin” muutamaa kuukautta aiemmin Altmanin elokuvaa. Hevosilla ei ratsasteta ympäri preeriaa, vaan tapahtumat on sijoitettu tiiviiseen kyläyhteisöön ja satunnaisiin käynteihin naapurikaupungeissa. Veikeästä ja epäsovinnaisesta lopustaan huolimatta, elokuva ei nouse lähellekään edellä mainittujen elokuvien tasolle.

Elokuvan ensimmäinen 1½ tuntinen on melko pitkäveteistä kerrontaa, kun en mitenkään pysty samaistumaan McCabeen, sen enempää kuin muihinkaan roolihahmoihin. Oikeastaan mielenkiintoisimmaksi hahmoksi jää oopiumiriippuvainen Constance Miller, jonka menneisyys on yhtä mystinen kuin McCabenkin. Christien brittiaksentilla tulkitsema Constance on varsin karski ja suorasukainen, mutta yhtäällä naisellinen ja rakastettava. Ilotytön sielunmaisemaan on ulkopuolisen hankala päästä, näin voisi kuvitella. Constance tempoilee sen välillä rakastuuko McCabeen, mutta ottaa kuitenkin maksun yhteisistä sänkypuuhista. Palkkamurhaajat (mitkähän niiden nimet olivat ja ketkä heitä näyttelivät?) jäävät persoonattomiksi ja asiansa huonosti osaaviksi, kun eivät halua saada McCabea hengiltä heti ensitapaamisella. Nuhruisen ja karhumaisen olemuksensa myötä Beatty on ihan kohtalainen roolissaan. Palkkionmetsästäjät sanovatkin osuvasti olevansa karhunmetsästysretkellä. Keith Carradine käy pökkimässä kaikki ilotalon tytöt, kunnes kokee kuoleman sukkien takia.

Voi olla, että kärsin ennakkoluulosta aina kun näen Robert Altmanin nimen. Miehen elokuvat kun ovat menneet pääosin ymmärrykseni yli enkä oikein tiedä tästäkään minkä takia elokuvaa on pitänyt venyttää kaksituntiseksi ja onko elokuvassa jokin syvempikin sanoma. Jonkinmoisena miinuksena pidän 70-luvulla muotiin tulleet ”pakolliset paljas pinta – kohtaukset”, jotka tässäkin elokuvassa vaikuttavat itsetarkoituksellisilta, vaikka tarinan aihepiiriin kuuluvatkin, heh, heh. Dialogi on paikoin merkityksetöntä huttua, tyyliin ”kiinalaisilla on vinot silmät, joten tottahan heillä alakerrassakin…” jne. Tosi mielikuvituksellista. Kuvaus, valaistus ja lavastus ovat varsin realistisia eikä Villi Länsi näytä lainkaan romanttiselta. Itselleni suurimmaksi anniksi jää Leonard Cohenin hieno musiikki.

Arvosana: **½

mccabe_%26_mrs_miller-normal.jpg