King of Texas

Pääosissa: Patrick Stewart, Marcia Gay Harden, Roy Scheider

Ohjaus: Uli Edel (2002) 92min

Suurtilallinen John Lear (Patrick Stewart) aikoo jättää tilansa ja maansa tyttärilleen. Hän haluaa kuulla, miten paljon tyttäret häntä rakastavat ja jakaa sen mukaan maansa kolmeen osaan. Kaksi vanhinta tytärtä Susannah (Marcia Gay Harden) ja Rebecca (Lauren Holly) kehuvat vuolaasti kiintymystään isäänsä, kun taas nuorin Claudia (Julie Cox) on mielestään teoillaan osoittanut kiintymyksensä eikä osaa sanoa asiaan mitään. John pahoittaa mielensä ja ajaa Claudia tiehensä. Claudia pakenee Johnin vanhan Alamon taistelun aikaisen vihollisen ja rakastettunsa Menchacan (Steven Bauer) luo. Pian Johnille käy kuitenkin selväksi, että sekä Susannah että Rebecca ovat valehdelleet hänelle ja kumpikin vuorollaan ajaa isänsä pois luotaan. John jää myrskynsilmään yhdessä palkollisensa Ripin (David Alan Grier) kanssa ja menettää järkensä. Johnin vanhan ystävä Henry Westover (Roy Scheider) löytää hänet ja kertoo Claudian olinpaikan. Henry on myös tietoinen siitä, että Susannah ja Rebecca ovat käymässä taistoon Menchacaa vastaan, vastoin Johnin Menchacalle antamaa lupausta. Hän käy varoittamassa Menchacaa, mutta tieto päätyy Susannahin korviin ja hän, yhdessä Rebeccan miehen (Patrick Bergin) kanssa sokaisevat Henryn. Henryn salakavala poika Emmett (Matt Letscher), joka on lavastanut aiemmin veljensä Thomasin (Liam Waite) hevosvarkaaksi, johtaa taistelua Menchacan linnoitusta vastaan, jonka jäljiltä voittajia ei ole.

Kyseessä ei ole vähempää kuin Shakespearen Kuningas Lear-näytelmään perustuva tv-elokuva. Koska oma Shakespeare-tietämys jää lähinnä Kurosawan ”Ran” ja ”Seittien linna” elokuvien varaan, (ja Mustan Kyyn viimeiseen jaksoon, jossa aikamatkan tehnyt Edmund Blackadder potkaisee Shakespearea kulkusille sanoen: ”ja TÄMÄ siitä loputtomasta, neljä tuntia kestävästä Kenneth Branaghin Hamletista”) niin pidän vertailukohtana lähinnä tuota ”Rania”, joka niin ikään perustuu Kuningas Leariin, ja tämän wikipediasta löytyvää synopsista. Siinä mielessä vertailu on vähän epäreilu, että Kurosawan elokuva oli valmistuessaan siihen asti kallein japanilainen elokuva (rahoittajina mm. Steven Spielberg, Francis Ford Coppola ja George Lucas), ja se näkyy myös lopputuloksessa, ollen visuaalisesti ehkä kaikkien aikojen silmiä hivelevin elokuva.

Uli Edelin versio on varsin uskollinen alkuperäiselle tarinalle, kun taas Kurosawa vaihtoi tyttäret poikiin. Päähenkilöistä vain narrin rooli on jätetty pois. Tapahtumapaikkana on Texas, joitain vuosia Alamon taistelun jälkeen. Tämä miljöö onkin oikeastaan ainoa, johon tarinan voi villissä lännessä uskottavasti sijoittaa. Miten uskottava tuo Shakespearen tarina sitten on ylipäätään? Minusta Lear voi syyttää tapahtuneesta vain itseään, kun haluaa tyttäriltään kiintymyksen osoituksia. ”Ranissa” tätä on hieman muutettu järkevämpään suuntaan. Kurosawa latasi kaiken voimansa kohtaukseen, jossa pojat hyökkäävät isänsä kimppuun, ajaen tämän mielipuoliseen tilaa, ja tuo kohtaus on yksi unohtumattomimpia, jättäen melkein muun loppuelokuvan varjoonsa. Ukkosmyrsky korvaa em., ja siksi Learin hulluus tapahtuukin elokuvassa varsin kevyesti, ellei hulluus ole sitten ollut riesana jo tuon mielipuoliselta vaikuttavan tilanjaon aikana. Näen tarinassa jonkinlaisia viitteitä myös MacBethiin (”Seittien linna” perustuu puolestaan MacBethiin), kun voimakastahtoiset naiset painostavat miehiään ja rakastajiaan toteuttamaan suunnitelmiaan.

Learin rooliin on valittu viisaasti Royal Shakespeare Companyn jäsen, Patrick Stewart, joka muutamaa pientä hetkeä lukuun ottamatta onnistuu pitämään liian teatraalisuuden poissa. Learin rooli on varmasti miehellä selkäytimessä. Marcia Gay Hardenin rinnalla Lauren Holly ja Julie Cox ovat varsin mitättömiä. Harden tekee hyytävän roolisuorituksen vallanhimoisena tyttärenä. Jostain syystä en muista naiselta juuri muunlaisia rooleja nähneeni. Toinen veteraani Roy Scheider loistaa niin ikään roolissaan: Henry Westover painii vähän samojen ongelmien kanssa kuin John Lear, mutta Scheiderin Henryssä on inhimillisyyttä paljon enemmän (ja hänen kohtalonsakin koskettaa melkein enemmän kuin Johnin), John Lear kun ei oikein pidä ketään muuta tasa-arvoisenaan, ehkä lähinnä entistä palvelijaansa Ripiä. Kaiketi hän on vain mieltynyt siihen, että Rip puhuu yhtä suoraan kuin hän itsekin. Kovin uskottavaltahan se ei vaikuta, että musta mies olisi puhunut 1800-luvulla tuolla tavalla isännälleen. Stewartin lisäksi elokuvassa on paljon muitakin britti- tai irlantilaisnäyttelijöitä. Rebeccan ja Susannahin miehet jopa puhuvat irlantilaismurteella. ”Arpinaamassa” näytellyt Steven Bauer jää varsin vaisuksi, samoin kuin Westoverin poikia näyttelevät, vähemmän tunnetut Matt Letscher ja Liam Waite.

Elokuva jää vähän turhan kiltiksi, johtuen varmaan siitä, että se on tehty tv-levitykseen. ”Ranissa” kun ei ole verta säästelty. Lopun taistelukaan ei vaikuta järin dramaattiselta, ja vision (tai rahan) puutteen takia on päädytty hidastettuihin kuviin. Harvemmin ne kuitenkaan toimivat kovin hyvin, ”Hurja joukko” tulee ensimmäisenä mieleen toimivista hidastuskuvista. Himpun verran häiritsee myös tasaisin väliajoin tulevat feidaukset mustaan ja takaisin, eli näistä tietää mainoskatkojen paikat. Kuivin jaloin tekijät kuitenkin varsin kunnianhimoisesta projektistaan ovat suoriutuneet, ainakin Pohjolan pessimistille tämmöinen ei-onnellinen-loppu-meininki passaa vallan mainiosti, kun Hollywood ei ole päässyt sitä pilaamaan. Ei mikään klassikko, mutta kestää useamman katselukerran.

Arvosana: ***

king_of_texas-normal.jpg