Viimeinen ajo (The Last Hunt)

Pääosissa: Robert Taylor, Stewart Granger, Lloyd Nolan

Ohjaus: Richard Brooks (1956) 108min

Kun Sandy McKenzie (Stewart Granger) menettää karjansa vauhkoontuneen biisonilauman takia, biisoninmetsästäjä Charlie Gilson (Robert Taylor) houkuttelee hänet uudelleen metsästämään biisoneita. Vastahakoinen Sandy suostuu, jos saa nylkijäksi vanhan ystävänsä, oikean jalkansa menettäneen Woodfootin (Lloyd Nolan). Mukaan lähtee vielä puoliverinen Jimmy O'Brien (Russ Tamblyn). Jahti alkaa huonosti, kun intiaanit varastavat heiltä hevoset. Charlie, joka aidosti vihaa intiaaneja, lähtee perään ja löydettyään varkaat, ampuu heidät siihen paikkaan. Henkiin jää vain intiaaninainen (Debra Paget) ja pieni poika. Miehet pääsevät viimein biisonijahtiin. Vaikka ampuminen osoittautuu aluksi Sandylle vaikeaksi, hän ampuu niitä enemmän kuin Charlie. Päivän päätteeksi he näkevät valkoisen biisonin. Charlie ampuu sen, mikä aiheuttaa katkeruutta Jimmyn ja intiaaninaisen keskuudessa: intiaanit pitävät valkoista biisonia pyhänä. Myöhemmin paikalle saapuva intiaani Spotted Hand haluaisi valkoisen vuodan itselleen, mutta Charlie ei suostu luopumaan siitä ja miehet ajautuvat kaksintaisteluun. Spotted Hand kuolee ja Jimmy lähtee viemään häntä pois. Intiaaninainen pakkaa valkoisen vuodan ja antaa sen salaa Jimmylle. Sandy lähtee kaupunkiin myymään vuotia. Palatessaan tilanne kärjistyy, kun hänellä ei olekaan ollut valkoista vuotaa myytäväksi. Charlie alkaa tulla vainoharhaiseksi ja Sandy pakenee yhdessä intiaaninaisen ja pojan kanssa. Charlie lähtee perään, mutta Woodfoot puuttuu tilanteeseen sillä seurauksella, että Charlie ampuu hänet. Sandy on päässyt intiaanireservaattiin, josta ruoka on loppumassa. Hän lähtee naisen kanssa hakemaan karjaa. Samassa kaupungissa on myös Charlie, joka lopulta haastaa Sandyn.

Ohjaaja Richard Brooks on lähtenyt tekemään selkeästi tarinaltaan valtavirrasta poikkeavaa elokuvaa, joka pohjautuu Milton Loftin samannimiseen romaaniin. Sankarimyytti oli 50-luvun puolivälissä vahvimmillaan, kiitos John Waynen ja kumppaneiden. ”Viimeisessä ajossa” sankareita ei ole sanan varsinaisessa merkityksessä, arjen sankareita kylläkin. Umpirasistisen Charlien vastapainona on Sandy, joka on inhimillinen, mutta yhä lailla heikko luonteeltaan: mikä muuten selittäisi, että hän lyöttäytyy yhteen tuon viheliäisen miehen kanssa kuin ahneus, raha. Brooks jakaa roolihahmot varsin kliseisesti mustavalkoisiin lokeroihin. Ensivaikutelma henkilöistä antaa juuri sen kuvan, millaisia he ovat. Roolihahmot ovat muutenkin kovin tutunoloisia: se paha tyyppi, omantuntonsa kanssa painiva hyvä tyyppi, juoppo vanhus ja nuori oppipoika.

Tarinan keskeisenä elementtinä rasismin lisäksi on myös luonnonvarojen väärinkäyttö, tässä tapauksessa biisonien tappaminen liki sukupuuttoon 1800-luvun lopussa. Alkuteksteissä kerrotaan syyksi sekä valkoisten että intiaanien metsästyksen, mutta myöhemmin palataan siihen tosiseikkaan, että intiaanit metsästivät niitä vain ravinnoksi ja lämmittämään vuoden kylmimpinä aikoina. Kyllähän se ajattelemaan pistää, kun kolmessa vuosikymmenessä biisonien määrä metsästettiin 30 000 000 miljoonasta 3000 sarvipäähän. Ja kun biisonien tappaminen on elokuvassa kaiken lisäksi vielä oikeaa (kuvaukset järjestettiin kannan harventamisen yhteydessä), on vaikutus kaksinkertainen. Luontoäidillä on kuitenkin tapana voittaa aina viimekädessä ja paha saa palkkansa varsin erikoisella, joskin lopulta arvattavalla loppuratkaisulla.

Samaistuminen elokuvan hahmoihin on vaikeaa. Taylorin jäätävästi tulkitsema Charlie on vastenmielinen mies, suorastaan pelottava näky, joka inhoaa intiaaneja, mutta tuntee silti viehtymystä intiaaninaiseen. Kyse ei ole kuitenkaan mistään inhimillisestä piirteestä, jota kaipaisin hitusen, vaikka kyseessä olisi kuinka paha hahmo tahansa. Granger on niin ikään mainio roolissaan, mutta hänenkin saappaisiin on vaikea astua, kun edes raha ei saisi viihtymään Taylorin kaltaisen joukossa. Lloyd Nolanin jutustelut käyvät pitemmän päälle puuduttamaan. Heikoin lenkki on kuitenkin Russ Tamblyn. Hän on ilmeisesti irlantilaisen miehen ja intiaaninaisen jälkeläinen. Huonosti genetiikkaa tuntevana voisin kyllä arvella, että näiden jälkeläinen tuskin olisi kuitenkaan punapäinen. Hahmo jää yhdentekeväksi. Eikä Debra Paget näytä intiaaninaiselta paljoa sen enempää. On hänellä toki tummat hiukset.

Mielenkiintoinen aihe hukkuu roolihahmojen mustavalkoisuuksiin. Realistiseen kerrontaan pyrkivä tarina kohtaa myös joitakin epäloogisuuksia, kuten Sandyn voittoisa kapakkatappelu, vaikka mies tuskin pysyy pystyssä humalatilassaan. Tulee vaikutelma ”juupas-eipäs-tilanteesta”, kun Sandy, Jimmy ja Woodfoot olisivat päässeet Charliesta eroon monen monta kertaa sen sijaan, että antavat tämän jatkaa terroritekojaan. Elokuvassa ei ole normaalia pyssynpaukuttelua eikä se edes sitä kaipaa. Jonkinmoista lisäjännitettä se kliseiden lisäksi kuitenkin kaipaa.

Arvosana: **½

the_last_hunt-normal.jpg