They Came to Kill Sartana (...e vennero in quattro per uccidere Sartana!)

Pääosissa: Jeff Cameron, Franco Ricci, Benito Pacifico

Ohjaus: Demofilo Fidani (1969) 85min

Frank Colonny (Franco Ricci) on valittu uudeksi pormestariksi. Kesken virkaanastujaisillallisen joukko miehiä kidnappaa Frankin serkun Susyn (Simonetta Vitelli) ja tappaa tämän isän. He vaativat lunnasrahoja tai Susy kuolee. Frank aikoo itse hoitaa rahojen luovutuksen, kun taas sheriffi Benson (Paolo Magalotti) menee pyytämään apua kuuluisalta asemieheltä, Sartanalta (Jeff Cameron). Frank onnistuu tehtävässään, mutta suunniteltu hyökkäys kidnappaajia kohtaan epäonnistuu ja miehet tekevät uuden kidnappauksen. Kun jengin salaperäinen johtaja saa tietää, että Sartana on hänen perässään, hän palkkaa neljä miestä tappamaan Sartanan: veitsimies Ramírez (Celso Faria, ruoskan taitaja Buffalo (Roberto Danesi), voimamies John Sullivan (Pietro Torrisi) ja asesankari Silky (Benito Pacifio). Frank alkaa epäillä, että heidän joukossa on petturi, joka antaa vihjeitä, ja epäilykset kohdistuvat vaalin hävinneeseen. Mutta kun tämä kuolee, joutuu Sartana selvittämään murhamiesten lisäksi salaperäisen johtajan henkilöllisyyden.

Ohjaaja Demofilo Fidania on kutsuttu lännen elokuvien Ed Woodiksi. Vertaus on varsin kuvaava, joskin Fidani on suurelle yleisölle tuntematon. En ole koskaan oikein ymmärtänyt Woodin kulttimainetta, ja vielä vähemmän Fidanin: huonot elokuvat ovat vain huonoja elokuvia eikä mitään muuta. Molemmat herrat ovat vielä olleet vakavissaan liikenteessä, joten ei näitä leffoja voi huumorinkaan kannalta ottaa.

Fidanin elokuvat vaikuttavat puhtaasti amatöörimäisiltä tekeleiltä: käsikirjoitukset ovat hutaisemalla tehdyn oloisia, puitteet ovat varsin vaatimattomat ja näyttelijät suurimmaksi osaksi kerrassaan huonoja. Fidanin parissa muussa elokuvassa Djangoa näyttelee sentään Hunt Powers (tai Jack Betts), joka esiintyy myös ensimmäisessä Sam Raimin ”Spidermanissa” ja Sartanaakin näyttelee Fabio Testi. Jeff Cameron on yksi mitäänsanomattomimmista ”sankareista”, joka on valkokankaalla nähty. Välillä miehen puheääni kuulostaa siltä kuin mies olisi hengittänyt heliumia. Ja muu näyttelijäkaarti on yhtä kankeaa. Kauniita naisia elokuvassa toki on, mutta heidänkin avunsa jäävät ulkomuotoon. Eräs sangen hauska hahmo elokuvassa on. Tämä voi toki olla myös puhdas vahinko: Buffalo antaa ruoskanäytöstä, ja lopussa hänen viehättävä avustajansa nostaa kädet ylös, paljastaen melkoisen pehkot kainaloissa. Naisillekin silmänruokaa riittää (epäilen, että kukaan nainen tätä elokuvaa katsoisi), sillä miesnäyttelijät pitävät puseroitaan auki paljastaen rintalihaksensa – karvoituksensa, ja Pietro Torrisi lihaksensa.

Tarina poukkoilee kummasti: on jopa vaikea pysyä kärryillä, että ketkä ratsastaa, missä ja miksi, ja mm. kidnappauksen kohteena olevan pojan kohtalo jää mysteeriksi, ellei elokuvasta ole pitempää versiota. Ikään kuin käsikirjoituksen numeroimattomat sivut olisivat pudonneet lattialle ja ne on poimittu sieltä satunnaiseen järjestykseen. Fidani yrittää kyllä laittaa tarinoihinsa koukkuja, mutta ne ovat kovin ennalta arvattavia: rosvojengin johtajan henkilöllisyys ei voi olla kellekään yllätys eikä myöskään Sartanan ja Silkyn välisen kaksintaistelun lopputuloksesta.

Fidanin elokuvien vertaaminen muihin on vaikeaa. Ehkä tämä on kuitenkin paras näkemistäni Fidanin elokuvista. Eniten ihmetyttää se, että miksi tällaisia elokuvia tulee ylipäätään edes katsottua!

Arvosana: *½

they_came_ti_kill_Sartana-normal.jpg