Viski vierii länteen (The Hallelujah Trail)
 
Pääosissa: Burt Lancaster, Lee Remick, Jim Hutton
 
Ohjaus: John Sturges (1965) 146min
 
Denverin kaivoskaupunki on ennusteiden mukaan jäämässä mottiin talven ajaksi. Ja mikä pahinta, kaupungista on viski loppumassa. Liikemies Frank Wallingham (Brian Keith) on lupautunut kuljettamaan 40 vaunullista viskiä Denveriin. Hän on pyytänyt ratsuväeltä saattoapua, koska pelkää intiaanien hyökkäävän kuljetuksen kimppuun. Eversti Thaddeus Gearhart (Burt Lancaster) lähettääkin kapteeni Paul Slaterin (Jim Hutton) miehineen hoitamaan tehtävää, samalla kun on itse lupautunut saattamaan raittiusjärjestön puhenaisen Cora Templeton Massingalen (Lee Remick) naisineen Denveriin. Toisaalla siouxit aikovat hyökätä viskikuljetuksen kimppuun. Denverissä oraakkeli (Donald Pleasence) ennustaa vaikeuksia ja kehottaa kaivosmiehiä lähtemään turvaamaan viskisaattuetta. Erilaisten sattumusten jälkeen viisi ryhmää ajautuu yhteen ja viskin päätyminen denveriläisille mutkistuu. Osa naisista päätyy siouxien panttivangeiksi, mutta eversti Gearhart suostuu vaihtamaan osan viskistä vankeihin. Raittiusnaisilla on kuitenkin oma suunnitelma…
 
”The word ’Whiskey’ – which is a lovely word - comes from Gaelic ’uisce beatha’, which means ’Water of life’.” Tällä lauseella alkaa Tommy Makem & The Clancy Brothersin eräs live-versio irlantilaisesta 1800-luvun laulusta Tim Finnegan’s Wake. Siinä poloinen Tim Finnegan on pudonnut tikkailta ja murtanut kallonsa. Ruumiinvalvojaisissa oli sitten tarjolla paljon viskiä ja muita nautintoaineita. Ja kun viskiä roiskahti Tim Finneganin päälle, mies ponkaisi pystyyn. Tämä tarina tähän alkuun ihan vain sen takia, että kolme minuuttia kestävässä laulussa on huumoria ja hyvää tahtoa enemmän kuin John Sturgesin pitkälti yli kaksi tuntia kestävässä elokuvassa. Ja ennen kaikkea miksi viski on kaikkien laulujen ja elokuvien arvoinen.
 
Alkoholia käsittelevissä elokuvissa on aina vaara, että tekijät sortuvat kuvaamaan juopottelua, joka menee pahasti yli. Hauskaahan ei ole humalaisen katsominen vaan se, kun humalainen yrittää olla selvä. Heikki Kinnusen ”Uuno Turhapuro muisti palailee pätkittäin” suoritus vahvistaa väittämän. No, takaisin taas asiaan. ”Viski vierii länteen” ei sorru juopotteluun. Viski on pikemminkin sivujuonne sukupuolten välisessä taistossa. Niin eversti Gearhart kuin kapteeni Slaterinkin tasapainoilevat omien mieltymystensä ja naisten tahdon välissä. Slater kannattaa avoimesti raittiuskampanjaa, koska rakastamansa everstin tytär Louise (Pamela Tiffin) on järjestön jäsen. Everstin ja Coran välinen suhde on mutkikkaampi. Cora vaikuttaa olevan hyvinkin tiukka alkoholin suhteen: onhan hän menettänyt kaksi aviomiestä viinalle. Eversti ei ihmettele yhtään miesten alkoholimieltymystä, kun on nähnyt naisen asenteen viinaa kohtaan. Viinoittelusta vastaa lähinnä denveriläinen oraakkeli, jonka näkijäkyvyt vahvistuvat sitä mukaa, kun viskipullon pohjaa alkaa näkyä. Myös intiaanit saavat oman, yllättävän osansa ”hullusta vedestä”.
 
Vaikka elokuva onkin teknisesti hieno (kuvaus on huikeaa ja ratsastuskohtauksissa ei stunt-miehiä säästellä), komediapuoli jää pahasti vajaaksi, varsinkin kun miettii elokuvan kestoa. Sturges olisi voinut laskea käsijarrun irti ja antaa näyttelijöiden improvisoida kuvauksissa vapaasti, sillä käsikirjoitus olisi antanut siihen mahdollisuuden. Nyt komediaan kykenee oikeastaan vain Donald Pleasence ja sioux-päällikköä esittävä Martin Landau. Molemmat ovat toki luonnostaan hiukka koomisen näköisiä ja oloisia. Lancasterin tiukka everstin rooli ei mitenkään nouse esiin: itsensä kanssa Jaakobin painia käyvän everstin rooliin olisin kaivannut oikeaa koomikkoa. Mitä olisi koomikoiden kuningas Peter Sellers saanut aikaan? Myöskään Lee Remick ei ole ihan niin tiukkanutturainen nainen kuin voisi toivoa. Tässä voisi verrata pääosan esittäjiä vaikka Humphrey Bogartiin ja Katharine Hepburniin mainiossa elokuvassa ”Afrikan kuningatar”.
 
Teknisen tason takia elokuvan arvosana on parempi kuin itse elokuva. Elokuvan aikana ajatukset lähtivät ajoittain harhailemaan muihin asioihin eikä se houkuttele enää kolmanteen katselukertaan. Samat tunteet tulivat myös tähän arvosteluun. Ehkä tujaus Bushmillsiä katsojalle olisi parantanut tämän(kin) elokuvan antia.
 
Arvosana: ***