El Condor
 
Pääosissa: Jim Brown, Lee Van Cleef, Patrick O'Neal
 
Ohjaus: John Guillermin (1970) 102min
 
Iäkäs vanki (Elisha Cook) on kertonut Lukelle (Jim Brown) El Condorin linnoitukseen piilotetusta Meksikon johtajan Maximillianin kultakätköstä. Sopivan tilaisuuden tullen Luke pakenee vankilasta ja lähtee kohti Meksikoa. Matkalla hän tapaa kullankaivajan, Jaroon (Lee Van Cleef), jonka hän suostuttelee lähtemään mukaan. Jaroo, joka on apassiheimon johtajan Santanan (Iron Eyes Cody) ystävä, houkuttelee 100 apassisoturia mukaan seikkailuun, sillä El Condor on vahvasti miehitetty. Lukelle ja Jaroolle tulee erimielisyyksiä siitä, kumpi on johtaja, ja riita korreloituu, kun Jaroo hyökkää apassisoturien kanssa El Condoriin matkalla olevan kuljetuksen kimppuun. Luke ja Jaroo päättävät viedä kuljetuksen perille, mutta joutuvakin vain linnoituksen johtajan Chavezin (Patrick O’Neal) vangitsemiksi. Paettuaan, he kehittävät juonen, ja he vievät Chavezin sotilaiden univormut, jotka ovat saapuneet ilakoimaan meksikolaiskylään. Sotilaiksi pukeutuneina he palaavat linnoitukseen ja hävittävät ruoka- ja juomavarastot. Chavez ei voi muuta kuin suostua neuvotteluihin ja lupaa Jaroolle vankkurillisen kultaa. Jaroo palaa takaisin, ja riitautuu Luken kanssa, joka haluaa kaiken kullan linnoituksesta. Chavez on kuitenkin pettänyt Jaroon ja asettanut dynamiitin vankkureihin. Keskinäisen nahistelun ansiosta miehet selviävät petoksesta ja järjestävät yllätyshyökkäyksen linnoitukseen. Chavez pakenee ja Jaroo ampuu Santanan, joka on löytänyt kultakätkön, josta Jaroo ei ole maininnut mitään. Löydettyään johtajansa kuolleena, apassit poistuvat hevosten kanssa. Sillä aikaa Chavez on tavannut Juarezin miehiä ja he palaavat linnoitukseen, vastassa vain Luke, Jaroo ja Chavezin pettänyt rakastajatar Claudine (Marianna Hill).
 
Eipä ole vähään aikaan tullut katsottua elokuvaa, jonka olisi halunnut jättää kesken. ”El Condor” pitää tästä huolen. Ensimmäinen tunti meni siihen, että yritti pähkäillä mikä on ollut koko elokuvan tarkoitus, siksi sekava soppa on aikaan saatu. Alussa päähenkilöt ovat veijarimaisia kavereita, jolloin elokuvan tyyli on varsin kevyt ja humoristinen. Humoristinen voi olla väärä sana, sillä en löytänyt elokuvasta mitään huvittavaa. Väliin heitetään ajanmukaista vasemmistopolitiikkaa, kun sotilaat alistavat köyhiä meksikolaisia, hyväksikäyttävät naisia ym. Aina kun on mahdollista näyttää naisia alastomina, sitä myös tehdään. Jaroo, joka on egoistinen kullankaivaja, antaa meksikolaispojalle löytämänsä kultahipun, aivan kuin yhtäkkiä miehelle tulisi omatunto. Yhtä kaikki, sekä Jaroo että Luke ovat molemmat vaan sellaisia hahmoja, joiden kohtalosta ei välitä. Kuten ei myöskään Claudinesta, joka levittää jalkansa aina sille, joka vastaa parhaiten hänen omia tarkoitusperiään.
 
Ohjaaja Guillerminiltä ja tarinan kyhänneeltä Steven Carabatsosilta tällaista laatua voi odottaa, sillä löytyyhän Guillerminin CV:stä mm. sellaiset ”klassikot” kuin ”King Kong (1976)” ja sen jatko-osa ”King Kong elää. Sen sijan tuottaja André De Toth on itse ohjannut loistavia elokuvia ja toinen käsikirjoittaja Larry Cohen on kynäillyt paitsi hienoja TV-sarjoja (Columbo) myös mielenkiintoisia elokuvia, kuten ”Phone Booth”. Parhaimmillaan elokuva toimii, yllätys yllätys, lopussa, jolloin sankarikaksikkomme hyökkää linnoitukseen apassien avustuksella. Täysi linjattomuuden puute ei kuitenkaan pelasta mitään, vaan kyseessä on yksi mitäänsanomattomin western. Mielenkiintoisempaa on bongata taustasta tuttuja maisemia.
 
Arvosana: *½