Django Unchained
 
Pääosissa: Jamie Foxx, Christoph Waltz, Leonardo DiCaprio
 
Ohjaus: Quentin Tarantino (2012) 165min
 
Yhdysvallat 1858. Saksalainen palkkionmetsästäjä Doctor King Schultz (Christoph Waltz) etsii Brittlen veljeksiä (M.C. Gainey, Cooper Huckabee, Doc Duhame), mutta ei tiedä miltä nämä näyttävät, joten hän tarvitsee Django-nimisen orjan (Jamie Foxx) apua. Schultz ottaa Djangon tasavertaiseksi apulaiseksi, mikä herättää syvällä etelässä närää, ja ryhtyy opettamaan Djangolle palkkionmetsästäjän työtä. Miehet sopivat, että kun Brittlet on löydetty, Schultz auttaa Djangoa etsimään tämän vaimon Broomhildan/Brünhilden (Kerry Washington), joka erotettiin miehestään epäonnistuneen karkuretken aikana. Lopulta Brittlet löytyvät Big Daddy-nimisen plantaasinomistajan tilalta työmiehinä. Big Daddy (Don Johnson) ei hyväksy palkkionmetsästäjien tekoa eli veljesten tappoa ja lähettää heidän perään jahtiporukan. Schultz ja Django ovat kuitenkin ovelampia. Pian koittaa hetki, jolloin Schultz katsoo Djangon olevan valmis tapaamaan Calvin Candien (Leonardo DiCaprio), joka on ostanut Broomhildan 300 dollarilla. Schultz epäilee, ettei Calvin suostu myymään naista ja hän kehittää suunnitelman, jonka mukaan he ovat kiinnostuneita ostamaan mustan tappelijan, jollaisia Calvin ostaa ja järjestää orjat tappelemaan sadistisissa mittelöissä. Calvin kutsuu miehet plantaasilleen ja suunnitelma tuntuu toimivan, kunnes tilalla työskentelevä tummaihoinen Stephen (Samuel L. Jackson), varsinainen valkoisen väen hännystelijä, ja jollaisia Django vihaa kaikista eniten, epäilee Broomhildan ja Djangon tuntevan toisensa. Calvin onnistuu paljastamaan Schultzin aikeet ja pakottaa hänet ostamaan Broomhilden 12000 dollarilla. Kauppa ei ole kuitenkaan virallinen, ennen kuin miehet ovat lyöneet kättä päälle. Schultz, järkyttyneenä Calvinin tavasta kohdella orjiaan, ampuu hänet, kohtaa itse kuoleman ja jättää Djangon selviytymään kostotehtävästään yksinään.
 
Quentin Tarantino on varmasti elokuvateollisuuden onnellisimmassa asemassa. Mies pystyy toteuttamaan käytännössä kaikki elokuvalliset haaveensa ja kaiken lisäksi elokuvat ovat katsoja- ja arvostelumenestyksiä. Yksi haave toteutui, kun mies sai tehtyä rakastamansa spagettiwestern-genren leffan. Herran henkilökohtaisen Top-20 listan kolmantena löytyy elokuva, joka on antanut nimensä Tarantinon elokuvan päähenkilölle. ”Kunniattomat paskiaiset” eli Inglourious Basterds otti nimensä italialaisen sotaelokuvan ”Panssarijunalla helvettiin/Quel maledetto treno blindaton” englanninkielisestä nimestä (Inglorious Bastards), mutta mitään muuta yhteistä ei kummassakaan elokuvassa ole: eli kyseessä ei ole remake tai jatko- /esiosa. Kuten sotaelokuvassaankin, Tarantino on valinnut hyvin itsensä kaltaisen, epäortodoksisen lähestymistavan. Tarantinon elokuvien ystävät pitävät siitä varmasti. Toiset saattavat hieman hieraista silmiään, sillä onhan ero Leonen ja Corbuccin elokuviin, puhumattakaan ennen 60-lukua tehtyihin amerikkalaiswesterneihin, melkoinen.
 
Elokuva alkaa varsin vaikuttavalla kohtauksella: taustalla soi ”Django – kostajan” tunnusmusiikki, kun kahlitut orjat kulkevat erämaassa. Ensimmäinen merkki Tarantinon ”vinksahtaneesta” tyylistä tulee kuitenkin heti alkuun: King Schultz, jonka kaunopuheisuus ja kieliopillisesti korrekti puhetyyli on kaukana italialaisista elokuvista, joissa päähenkilöt pitivät suunsa visusti kiinni. Sitä vastoin punaniskaiset amerikkalaiset puhuvat yksinkertaisia lauseita. Pitkin elokuvaa Tarantino käyttää häpeilemättä tunnettuja ja vähemmän tunnettuja musiikkiteemoja suosikkielokuvistaan, kuten ”Sormi liipaisimella”, ”Kourallinen dynamiittia”, ja kaiken huipuksi loppuun tärähtävä ”Trinityn” tunnuslaulu. Välillä ääniraidalla on Johnny Cashia, räppiä ym. Ja samaa sillisalaattia on elokuva kuvallisestikin: Django päästää varsin verisesti kaksi Brittlen veljestä päiviltä. Tätä seuraava Klu Klux Klan-tyylinen ajojahti vedetään tietoisesti farssin puolelle lynkkausporukan jäsenten riitautuessa, kun erään jahtaajan vaimon tekemät kasvohuput on hiukka kehnosti tehty eikä hupun sisältä näe mitään. Tuo farssimaisuus leimaa ohjaajan näkemystä valkoisesta roskaväestä (white trash) läpi elokuvan. Huomattavasti hyväntahtoisempaa huumoria sen sijaan tarjotaan Djangosta: kun mies saa valita ensimmäiset omat vaatteensa, niin hänhän ottaa värikkäät vaatteet, johon kuuluu puffipaita. Vitsiä väännetään aina kun vaan on vähänkin mahdollisuutta sille: elokuvan vakavampi sanoma jää varjoon. Djangon pako elokuvan lopussa sopisi kaikessa naurettavuudessaan paremmin Monty Pythonin maailmaan.
 
Christoph Walz toistaa roolisuorituksensa ”Kunniattomista paskiaisista”. Eversti Hans Landa oli hirveästä roolihahmostaan huolimatta varsin empaattinen hahmo. Ja sitähän hän on Djangossakin, puhetyyliään myöten. Se, että saksalaiset eivät olisi tottuneet tekemään tai näkemään julmuuksia 1800-luvulla, on tietysti pötyä: germaanit kohtelivat ihmisiä huonosti siinä missä muutkin. Jamie Foxx istuu hyvin hiljaisemman asesankarin rooliin. Djangon raivo, kun hän pääsee tappamaan ensimmäistä valkoista miestä, on hurja. Tämä ja miehen kohtaus Franco Neron esittämän hahmon kanssa on elokuvan helmi. DiCaprio ja Samuel L. Jackson, joka näyttää Uncle Ben’s riisimieheltä, vetävät tietoisesti roolinsa yli, korostaen hahmojen paskamaisuutta: etenkin Jackson olisi voinut pysyä vähän arvoituksellisempana hahmona.
 
Elokuvan julkaisua myöhäistettiin muutamalla viikolla Yhdysvalloissa sattuneen kouluampumavälikohtauksen takia. Nähtyäni elokuvan voin jopa ymmärtää päätöstä. Elokuvan väkivalta on melkoista pornoa: verta, hikeä ja henkselinpätkiä lentää niin paljon, että itselleni tuli ähky jo hyvissä ajoin ennen hurmeista loppua. Jos haluan katsoa verikekkereitä, niin ”Bad Taste” tai vastaava olisi sopivampaa katsottavaa. Veri ja runsas kiroilu menettää tehonsa hyvin varhain. Tarantino haluaa mutustella kaiken valmiiksi eikä jätä katsojan mielikuvitukselle mitään sijaa. Tarve selittää itsestäänselvyyksiä loukkaa katsojan älyä: eiköhän musta orja, joka on paennut omistajaltaankin, tiedä mikä on palkkionmetsästäjä ym. Itse ymmärsin, että Djangon ja tämän vaimon aikanaan erottanut Carrucan (Bruce Dern) olisi se, jolle Django haluaisi ensisijaisesti kostaa. No, eipä ollut.
 
Ajatukset ennen elokuvaa olivat pelonsekaiset: jotenkin vain olen pudonnut Tarantinon kuljettamasta junasta ”Pulp Fictionin” jälkeen. No, ”Kill Billit” menettelevät. Ja kun ”Kunniattomat paskiaiset” oli suuri pettymys, niin en tiennyt mitä odottaa. Ehkä olen vain vanhan liiton mies, mutta tuo pelleilyltä tuntuva kerrontatyyli, mitä se ei kuitenkaan ole, ei vain vetoa, vaikka Django olikin askel parempaan ”Paskiaisista”. Vaan onhan elokuva visuaalisesti ja äänellisesti viimeisen päälle upea, vaikken esimerkiksi hidastettujen kuvien ystävä ole koskaan ollutkaan: joka kerta, kun Calvin vetää henkoset tupakastaan, kuuluu tupakan palamisen ääni, samoin imukkeen kopsahtelu hampaisiin. Yksi iso virhe Tarantinolle on sattunut: (alkuteksteissä) 1858, kaksi vuotta ennen sisällissotaa. Yhdysvaltain sisällissota alkoi kuitenkin keväällä 1861. Tarantinon ajatusmaailmassa tuokin saattaa olla tarkoituksellista, kuten Inglourious Basterdsin kirjoitusvirheetkin.
 
Arvosana: ***