Mies, hevonen, pistooli (Un uomo, un cavallo, una pistola/The Stranger Returns)
 
Pääosissa: Tony Anthony, Dan Vadis, Daniele Vargas
 
Ohjaus: Luigi Vanzi (1967) 95min
 
Muukalainen (Tony Anthony) kuulee laukauksen erämaassa. En Pleinin (Dan Vadis) johtama rosvojoukko on juuri ampunut postiyhtiön tarkastajan, joka on antanut heille tietoa postivaunujen mukana kulkevasta kullasta. Muukalainen löytää tarkastajan ruumiin ja ottaa tämän henkilöllisyyden. Sen jälkeen hän ratsastaa Moon Cityyn (?), josta löytää En Pleinin pieksemässä postivirkailija Jimiä (Daniele Vargas). Lopulta Jim lupautuu teeskentelemään postivaunujen kuljettajalle, että kaikki on kunnossa. Kaikki päättyy kuitenkin verilöylyyn ja rosvot pakenevat. Tämän jälkeen saapuu ratsuväen yksikkö, mutta Jim ei osaa antaa tuntomerkkejä rosvoista. Muukalainen esittäytyy tarkastajaksi ja kertoo tuntevansa En Pleinin etsintäkuulutuksesta. Ratsuväki poistuu ja Jim lähtee ajamaan postivaunuja kohti päämääräänsä. Muukalainen piiloutuu vaunuihin ja saa matkalla seurakseen saarnaajan (Marco Guglielmi). Autiossa kaupungissa vaunut pysähtyvät, ja kun Muukalainen jää kiinni, selviää, että Jim on mukana juonessa ja kulta on sulatettu vaunujen rakenteisiin. Muukalaista pahoinpidellään, mutta tämä onnistuu pakenemaan samalla, kun Jim tekee oman ratkaisunsa ja huijaa El Pleiniä jahtaamaan vääriä postivaunuja. Hän ajaa vaunut takaisin Moon Cityyn, mutta El Plein on ollut fiksumpi ja odottaa häntä tämän perheen luona. Aseensa kadottanut Muukalainen saa saarnaajalta nelipiippuisen haulikon, jonka avulla hän ryhtyy listimään El Pleinin miehiä.
 
Stranger-sarjan toiseen osan on kirjoittanut näyttelijä itse ja sarjan päähahmo alkoi saada hieman omaperäisempiä piirteitä, piirteitä, jotka sopivat Anthonyn olemukseen täydellisesti. Ensimmäisen osan vakavamielinen asemies on nyt veijarimainen, humoristisia heittoja viljelevä tyylitelty antisankari. Se, minkä Anthonyn elokuvat häviävät tarinan sujuvuudessa, sen se voittaa juuri tyylillään. Yksi tyylikäs ominaispiirre on Muukalaisen käyttämät erikoiset aseet: tässä tapauksessa nelipiippuinen haulikko, jossa uusi ”piipullinen” pyöräytetään pesään. Ase on myös tehokas ja varsin kovaääninen, ja kun Muukalainen käyttää sitä puolen metrin päässä vastustajastaan, on näky varsin brutaali. Tämän vastapainona on sitten huumoria, josta osa on varsin mautonta (Muukalaisen tamma on nimeltään ”Pussy”), osa kliseistä (aina kun mies syöksyy ikkunasta jonkun asuntoon, oli vuorokauden aika mikä tahansa, asunnossa on vähäpukeinen tai alaston nainen sängyssä) ja osa varsin kekseliästä (etenkin lopun ”kuka nauraa viimeksi – kohtaus”). Tämän kaiken kun riisuu pois, niin eihän näissä oikeasti ole kuitenkaan mitään ihmeellistä, vähän kuin viimeisissä Tarantinon elokuvissa. Silti ne vetävät jotenkin puoleensa.
 
Anthony siis löysi oman tyylinsä, jota hän sitten vetikin lopuissa westerneissään. Dan Vadis pärjää hyvin rosvojoukon johtajana esittämällä ilmeisesti hyvin pitkälle itseään, sillä muunlaisia rooleja en mieheltä ole nähnytkään. Mikään ikimuistoisin leffpahis hän ei kuitenkaan ole. Sen sijaan rosvojoukkoon kuuluva Raf Baldassarren osallistuminen elokuvien tekoon pitäisi kieltää: miehen jatkuva räkätys, hekotus ja kielen näytteleminen on hyvin rasittavaa ja erityisesti vastenmielistä. Hänen kohdallaan olisin valmis jo jonkinlaiseen ennakkosensuuriin! Väkisin tehdyltä vitsiltä, osin hauskalta kuitenkin, vaikuttaa hänen ja Muukalaisen kohtaus ruokapöydässä: niin kuin paatunut murhamies kesken asetaistelun päättäisi ryhtyä syömään. Tämä on vain eräs osoitus, että Anthonyn leffoissa voi tapahtua mitä vaan. Sama pätee Muukalaisen käyttämään vaaleanpunaiseen päivänvarjoon. Musiikkipiireistä tutulla taiteellisella tuottajalla olisi ollut käyttöä: ainakin joitakin kohtia olisi voinut hioa. Resupekkasaarnaaja on varsin perinteinen sidekick sankarille ja samoin kaikkia selkään puukottava Jim, joka on valmis riskeeraamaan perheensä rahan vuoksi.
 
Elokuvan tempo on intensiivisempi kuin ensimmäisessä osassa, dialogia on huomattavasti enemmän, kun taas toimintakohtaukset ovat tutun tehokkaita. Musiikki pääosiltaan Morricone-pastissia. Hiukan hämäräksi jää Muukalaisen polttama tupakkamerkki: mies käärii sätkän, vetää henkoset ja irvistää, jonka jälkeen hän heittää tupakan menemään. Laadullisesti Anthonyn elokuvia on vaikea erottaa toisistaan: joko niistä tykkää tai sitten ei. Oikeastaan vain ”Dynamiittimies” on ollut mielestäni selkeästi huonompi muita.
 
Arvosana: ***½