Kaksintaistelu (A Gunfight)
 
Pääosissa: Kirk Douglas, Johnny Cash, Jane Alexander
 
Ohjaus: Lamont Johnson (1971) 89min
 
Bajo Rion kaupunkiin saapuu muukalainen, jonka kaupunkilaiset tunnistavat kuuluisaksi asesankariksi, Abe Crossiksi (Johnny Cash). Kun kaupungissa asuu jo ennestään vastaavanlainen mies, Will Tenneray (Kirk Douglas) perheineen, ihmisten mielissä alkaa itää ajatus, että jossain vaiheessa miehet ottavat mittaa toisistaan. Kun Abe ja Will, jotka tuntevat toisensa vain maineiltaan, kohtaavat, heistä tulee hyvät ystävät. Ystävällisen jutustelun lomassa Abe heittää ajatuksen, että jos ihmiset maksaisivat pääsylipun kaksintaisteluun, eloonjääneestä tulisi rikas mies. Leikinlaskuna jäänyt idea jää hautumaan Willin päähän, joka ei ole sopeutunut saluunan ”viihdepäällikön” rooliin. Rahoilla saisi ostettua maatilan ja vaimo Nora (Jane Alexander) ja poika Bud (Eric Douglas) saisivat paremman elämän. Aikansa suostuteltuaan, jopa uhkailtuaan, Will saa Aben suostumaan ja kaksintaistelu järjestetään härkätaisteluareenalla. Mediahuomio houkuttelee paikalle yleisöä ja nuoren asesankarin (Keith Carradine), joka haluaa ottaa joko Willin tai Aben paikan tapahtumassa. Kaksintaistelua edeltävänä iltana Abe joutuu murhayrityksen kohteeksi, kun Nora yrittää estää kaksintaistelun hinnalla millä hyvänsä. Mutta mikään ei voi estää tapahtumaa.
 
”Kaksintaistelu” poikkeaa lähes kaikista muista westerneistä. Asesankareita ei näytetä sankareina ollenkaan, vaan vanhat kehäraakit ovat säälittäviä miehiä, jotka eivät osaa, eikä heille oikeastaan annetakaan mahdollisuutta tehdä elämässään mitään muuta. Kun miehet ovat kuolettavan näytöksensä antaneet, heidät hylätään kuin vanhat rukkaset. Osansa saa myös lännen myytit: ihmiset tuntuvat tietävän paremmin, miten miehet ovat maineensa ansainneet. Totuus on kuitenkin jotain muuta, mitä ei tarvitse edes rivien välistä lukea. Lopun vaihtoehtoinen kuvaus siitä, miten asiat olisivat kehittyneet, jos toinen olisi voittanut, heittää oman varjonsa totuuden päälle, kunnes asioiden todellinen laita selviää. Vaan olisiko elokuvan päätyttyä jäänyt erilainen olo, jos katsoja olisi voinut valita haluamansa loppuratkaisun?
 
Johnny Cashin valinta pääosaan on ollut varsin tietoinen valinta. On tainnut vähänkin kovempi country-muusikko jossain vaiheessa uraa näytellä joko elokuvissa tai tv:ssä katsojalukujen nostattajana. Osuvasti mustiin puettu Cash esittää luonnollisesti myös elokuvan tunnuslaulun. Ei Cash suinkaan huonoin näyttelevä artisti ole, mutta jos vertaa vaikka 80-luvun superyhtyeen (Waylon Jennings, Johnny Cash, Willie Nelson, Kris Kristofferson) Kristoffersoniin, niin kyllä jälkimmäinen on näyttelijä. Cash tyytyy näyttämään kovanaamalta. Hurjaa elämää viettäneen artistin raitistuminen näkyy myös tarinassa: Abe Cross juo mieluummin maitoa, kun sisuskalut eivät ota vastaan väkeviä juomia tai ruokia. Cross on kahdesta miehestä selvästi sympaattisempi, joka ainakin yrittää kyseenalaistaa koko kaksintaistelun mielekkyyden, vaikka hän on miehistä se, jolla ei ole mitään menetettävää.
 
Douglasin esittämässä Willissä voi nähdä koko miehisyyden pahimmillaan, kun mikään ei tunnu riittävän, ei perhe eikä työ, josta asesankarin glamour on kaukana. Willin voi nähdä nyrkkeilysankarina, eräänlaisena Jake LaMottana, joka katkerana päätyy kertomaan tarinoitaan ravintoloiden asiakkaille. Yhteistä tällaisille miehille on se, ettei heistä välitetä, ainoastaan heidän teoistaan. Willin poikakin alkaa arvostaa isäänsä vasta, kun tämä on ampunut nuoren asesankarin (Carradine). Douglas onnistuu myös tulkitsemaan Williä siten, että häntä voi yhtä aikaa sekä sääliä että halveksua.
 
Elokuvan muut roolihahmot jäävät melko vaatimattomiksi: Aben heilaa näyttelee Karen Black, Noraan palavasti ihastunutta ja härkäareenan pomoa Ralf Vallone ja Willin pomoa, saluunanpitäjää Dana Elcar. Ralf Vallonen esittämää Alvarezia ei ole pystytty hyödyntämään parhaalla mahdollisella tavalla: hänellä kun olisi hyvä syy nähdä Will kuolleena. Elokuva onnistuu kiteyttämään sen, että itse tapahtuma on harvemmin enää pääasia: ennakkojulkisuus ja vedonlyönti ylittävät jo varsinaisen show’n. Ehkä tarinassa on nähtävissä myös se, miten live-tappaminen tuli tutuksi tavalliselle kansalaiselle, kun Vietnamin sodan taisteluita esitettiin lähes livenä tv:ssä.
 
Mielenkiintoisesta lähtökohdasta huolimatta elokuva jää varsin tylsäksi, ehkä siksi, että Douglasin vastapeluriksi ei ole saatu kovan luokan näyttelijänimeä. Enkä nyt tarkoita sitä, että elokuvassa olisi pitänyt ammuskella enemmän. Joku oikea westerntähti olisi varmasti tuonut lisäpotkua myös Douglasin suoritukseen. Teknisesti ääni- ja kuvaraita ovat varsin nuhruisia, mutta eihän se olisi ensimmäinen kerta, kun digitalisoinnin yhteydessä asiat ovat menneet pieleen. Elokuvan tuottaneella Jicarilla apassi-heimolla ei kuitenkaan ole resurssit ehkä olleet samalla tasolla kuin suurilla Hollywod-tuottajilla.
 
Arvosana: **½