Texas, Adios (Texas, Addio)
 
Pääosissa: Franco Nero, Alberto Dell’Aqua, José Suarez
 
Ohjaus: Ferdinando Baldi (1966) 92min
 
Widdow Rockin sheriffi Burt Sullivan (Franco Nero) jättää päivätyönsä ja lähtee etsimään Meksikosta isänsä murhaajaa, miestä nimeltä Cisco Delgado (José Suarez). Burtin nuorempi veli, Jim (Alberto Dell’Aqua) vaatii päästä mukaan. Meksikossa kaikki tuntuvat tietävän Delgadon, mutteivät tiedä missä hän on. Tieto Sullivanien saapumisesta päätyy Delgadon korviin, mutta tämä ei anna lupaa miesten tappamiseen. Kun Sullivanit lopulta päätyvät Delgadon haciendalle, tämä paljastaa suuren salaisuuden. Burt ei alkuun tiedä mitä tehdä, mutta päättää lopulta viedä Delgadon takaisin oikeuden eteen. Delgado vangitsee Jimin ja käskee miestensä saattaa Burtin takaisin Teksasiin. Matkalla joukko vallankumouksellisia pelastaa Burtin ja tämä lähtee takaisin hakemaan Jimiä. Valankumoukselliset ja Delgadon miehet ajautuvat taisteluun. Burt yrittää viimeiseen asti saada Delgadon elävänä, vaan tehtävä on vaikea…
 
Djangon” menestyksen myötä Franco Nerosta tuli toinen suuri italialainen western-tähti, ja ensimmäisenä vuotenaan hän näytteli kolmessa westernissä. Menestys vaikutti myös siten, että joissakin versioissa muitakin Neron roolihahmoja kutsuttiin Djangoksi. ”Djangon” tasolle ei päästy, mutta ihan kelvollinen on tämä ”Texas, Adios”. Vuoden kolmas elokuva oli YleTeemankin muutamaan otteeseen esittämä ”Colttikonsertti”. Yhteistä näille kolmelle elokuvalle on niiden vakava sävy: jos Leonen elokuvissa oli kuivaa huumoria, Neron elokuvista se puuttui. Silti ”Texas, Adios” on kuitenkin erilainen vaikkapa ”Djangoon” verrattuna. Neron tulkitsema sheriffi Burt Sullivan toimii laillisesti ja ilmoittaa alussa varsin selvästi palkkionmetsästäjälle, ettei kaipaa tämän palveluksia, ja osoittaa vastenmielisyyden tämän ammattia kohtaan. Django oli puolestaan puhdas palkkioita himoitseva asemies. Djangon tavoin englantilainen audioraita on varsin köyhän kuuloinen, ja etenkin Neron hahmoon ääni ei sovi ollenkaan. Siitä huolimatta Nero on leffan tähti, totinen ja harvasanainen sankari, jonka ulkoinen habitus viestittää, että kyseessä on ´siisti´tyyppi.
 
Eikä muissakaan näyttelijöissä vikaa ole. José Suarez sadistisena Delgadona, jonkinmoisena ”kummisetänä”, jää mieleen, samoin tämän apumies Livio Lorenzon. Luigi Pistilli saa näytellä vaihteen vuoksi hyvien puolella: hän johtaa kyläläisten aloittamaa vallankumousta. Elisa Montés ja Silvana Bacci antavat oman, vaikkakin pienen panoksensa tarinaan. Kun viattomat naiset kärsivät Delgadon toiminnasta, ei miestä kohtaan voi tuntea mitään sympatiaa, vaikka tämä kovasti yrittääkin perustella Sullivaneille motiivejaan. Elokuvan käännekohta, jossa Delgado paljastaa Burtille olevansa Jimin isä, iskee syvään palleaan. Ja kun Burt muistelee tapahtunutta, hän ei epäile Delgadon sanoja laisinkaan. Mutta entä sitten Jim? Hänen reagointinsa on vähän erilainen, epäuskoinen. Tästä luodaan herkullinen asetelma. Pystyykö Jim isänmurhaan ja mitä tekee Burt?
 
Elokuva hukkaa potentiaalinsa levottomaan toimintaan. Välillä ei käy selväksi se, miksi ammutaan, kuten alussa, kun joku vaan hyökkää Burtin kimppuun, ja myöhemmin hevoskärryt on ajaa Sullivanien päälle, koska kuljettaja on kolmen konnan jahtaama. Sullivanit päättävät varmuuden vuoksi ammuskella kumpaakin osapuolta. Tappelukohtaukset ovat toisinaan varsin kömpelön oloisesti toteutettuja, ja Dell’Aquan ja Remo De Angeliksen keskinäinen tappelu muistuttaa amerikkalaista show-painia. Dell’Aquan kunniaksi on todettava, että mies suoriutuu roolistaan kelvollisesti, mitä ei voi sanoa useastakaan muusta roolista. Stunt-miehenä hän on pomppinut kuin rusakko rooleissaan, nyt tämä ”taito” on sivuutettu kokonaan. Sen sijaan Delgadon miehet kuolevat näyttävästi pudoten parvekkeilta, käytäviltä tai katoilta. Burtin, Jimin ja Delgadon reaktiot muuttuviin asioihin myös ihmetyttävät: salaisuuden paljastuessa, Burt ja Jim jäävät Delgadon järjestämiin juhliin, aivan kuin miehen vangitsemiseen ei olisi haluakaan. Delgadokin olisi päässyt Burtista helposti eroon, muttei kuitenkaan toimi asian edellyttämällä tavalla. Baldi petrasi tästä jatkossa, vaikkei ihan hyviä tarinoita ohjattavakseen saanutkaan. Voi vain kuvitella, mitä Sergio Corbucci olisi saanut tästä asetelmasta aikaan.
 
Arvosana: ***½