Joki jolta ei ole paluuta (River of No Return)
 
Pääosissa: Robert Mitchum, Marilyn Monroe, Rory Calhoun
 
Ohjaus: Otto Preminger (1954) 91min
 
Maanviljelijä Matt Calder (Robert Mitchum) lähtee hakemaan poikaansa Markia (Tommy Rettig), jonka Matt on kutsunut luokseen pojan äidin kuoltua. Tällä välin pojasta on pitänyt huolta kapakkalaulaja Kay Weston (Marilyn Monroe), jonka miesystävä Harry Weston (Rory Calhoun) on voittanut korttipelissä kultakaivoksen. Kay ja Harry lähtevät merkkauttamaan omistuskirjaa Council Cityyn, joka on joen varrella, jota intiaanit kutsuvat ”Joeksi, jolta ei ole paluuta”. He joutuvat vaikeuksiin, mutta Matt ja Mark pelastavat heidät. Harry ottaa Mattin hevosen ja kiväärin ja jatkaa matkaan, Kayn jäädessä Calderien luokse. Matt vannoo kostoa, sillä intiaanit ovat sotapolulla eikä heillä ole mahdollisuutta puolustautua tai paeta muuta kuin jokea pitkin. Kay alkaa lopulta ymmärtää minkälaisen miehen kanssa on yhdessä. Kun he lopulta pääsevät Council Cityyn, hän yrittää puhua Harryn ympäri, ettei hän ja Matt tappaisi toisiaan.
 
”Joki jolta ei ole paluuta” tuo mieleen Mann/Stewart-kaksikon elokuvat: pääosassa on menneisyytensä kanssa painiva mies, joka uutta elämää eläessään joutuu vedetyksi vaikeuksiin. Mukana on kohtalokas nainen ja tämän kelmi miesystävä. Loppuratkaisussa puolestaan lainataan ”Sheriffiä”, mutta se toimii silti mainiosti, nivoen pojan ja isän lopullisesti perheeksi: pojalle selviää se, miksi isä teki aikoinaan jotain, mikä lapsen on vaikea ymmärtää. Teemana on, että ihminen voi muuttua, ja ihmisellä on oikeus toiseen mahdollisuuteen, olipa tausta mikä hyvänsä. Tämä pätee niin Caldereihin kuin Kayhinkin. Ja positiivisesti suhtaudutaan myös uusiperheen asemaan.
 
Päähahmo on Kay. Rooli tuntuu kirjoitetun Marilynille, sisältäen muutaman laulunumeron. Kyseessä ei ole sellainen blondi-rooli, jollaisia Marilynin ura oli suurelta osalta. Hän saa ihan oikeasti näytelläkin. Välillä tuntuu kuitenkin siltä, että Marilyn poseeraa itsetarkoituksellisesti ja liikuttaa kehoaan viekoittelevasti, kuten ohjatessaan lauttaa. Itse olen sitä ikäluokkaa, että Marilynin seksisymbolisuus ei ole niin merkittävä asia, mutta voin kuvitella miltä mieskatsojista on tuntunut, kun Mitchum hieroo palelevan Marilynin jalkoja. Marilyn ja Mitchum muodostavat hyvän parin, ja yksi syy on se, ettei näyttelijöillä ole niin hirveästi ikäeroa (9 vuotta). Kaksikkoa täydentää hyvin Tommy Rettig, joka on selvästi keskivertoa parempi lapsinäyttelijä. Rory Calhoun jää tästä kolmikosta, mutta miehen rooli onkin pienempi.
 
Banffin ja Jasperin luonnonpuistojen sekä Lake Louisen maisemat ovat huikeat. Aikanaan näyttävän oloiset koskenlaskukohtaukset ovat pahasti vanhettuneita, varsinkin trikkikuvien osalta: sille ei vain voi mitään, että ne näyttävät koomisilta. Loppujen lopuksi joen ylitys ei ole niin vaikea kuin elokuvassa annetaan ymmärtää. Joen lisäksi kolmikkoa uhkaavat intiaanit, joista ei tässäkään elokuvassa ole sen kummempaa vastusta, eikä heidän äkillistä hyökkäystä perustella mitenkään sekä kultakaivoksen Harrylle menettäneet Sam Benson (Douglas Spencer) ja Dave Colby (Murvyn Vye).
 
Elokuva oli rankka kokemus ohjaaja Premingerille, johtuen oikuttelevasta naistähdestä, tämän neuvonantajasta, rankkasateista ja ryyppyputkessa olleesta Mitchumista. Siihen nähden elokuva on kelvollinen. Suurin jännite elokuvasta kuitenkin puuttuu, vaikka pääkolmikko onkin välittämisen arvoinen. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin tehtynä lopputulos ei olisi ollut ehkä niin hollywoodmainen kuin nyt.
 
Arvosana: **½