Seitsemän rohkeaa ratsastaa jälleen (Guns of the Seven Magnificent)
 
Pääosissa: George Kennedy, James Whitmore, Monte Markham
 
Ohjaus: Paul Wendkos (1969) 105min
 
Kun meksikolainen vallankumousjohtaja Quintero (Fernando Rey) joutuu vangituksi, lähtee Maximiliano (Reni Santoni) etsimään apua. Hän on kuullut miehestä, joka voisi auttaa. Hän saapuu amerikkalaiseen kaupunkiin, jossa on käynnissä hirttäjäiset. Keno (Monte Markham) on tuomittu hevosvarkaudesta. Chris Adams (George Kennedy) on kuitenkin toista mieltä ja ojentaa auttavan kätensä ja pelastaa Kenon. Maximiliano tunnistaa Chrisin etsimäkseen mieheksi, ja 600 dollarin palkkiolla Chris suostuu auttamaan. Mutta avukseen hän tarvitsee kuusi miestä: Keno ilmoittautuu vapaaehtoiseksi. Mukaan lähtee vaikeuksiin joutunut värillinen räjähde-ekspertti Cassie (Bernie Casey), iäkäs maanviljelijä Levi (James Whitmore), yksikätinen Etelän upseeri Slater (Joe Don Baker), tuberkuloosia sairastava P.J. (Scott Thomas) ja seitsemäntenä onnea tuomaan Maximilianon. Vankila on linnoituksessa, jota johtaa brutaali eversti Diego (Michael Ansara). Näytettyään Chrisille metodinsa, Chris alkaa ottaa tehtävän henkilökohtaisemmin. Tehtävän päättää seitsemän rohkean ja meksikolaiskapinallisten uskalias hyökkäys linnoitukseen.
 
Yul Brynner älysi jäädä pois sarjan toisen elokuvan jälkeen, ja hänen paikan porukan johtajana peri yhden elokuvan ajaksi George Kennedy. ”Seitsemän rohkeaa ratsastaa jälleen” hyödyntää kaikki kliseet niin hyvässä kuin pahassakin: mitään yllätystä tarina ei tarjoa. Petrausta edelliseen osaan on kuitenkin tehty roolihahmojen mielenkiintoisuuden ja näyttelijöiden osalta. Tällä kertaa miehet eivät ole enimmäkseen rikollisia vaan alkuperäisen ”Seitsemän” tavoin elämän kolhimia miehiä, joille ei nyt ole mitään parempaakaan tarjolla. Hahmoissa olisi ollut runsaasti kehittelemisen arvoisia ominaisuuksia, mutta varsin kliseinen kerronta vie miehistä parhaan terän: värillinen Cassie ja Etelän upseeri Slater ovat aluksi napit vastakkain, mutta lopulta veriveljiä. Kuolemansairas P.J. kokee vielä yhden rakkauden meksikolaisnaisen kanssa, kun taas perheellinen Levi saa huolehdittavakseen pojan, Emiliano Zapatan (Tony Davis), tämän isän ollessa vangittuna. Kyseessä on tuskin kuitenkaan se sama Emiliano Zapata. Quintero esitetään messiaanisena hahmona, joka puhuu rauhasta, muttei taistele. Tätä näkemystä vahvistaa, kun hän vangittuna lähtee oletetulle viimeiselle matkalleen aasilla ratsastaen. Tällaisia rooleja Rey on enimmäkseen lännen elokuvissa tehnyt. Eversti Diego on hyvin karikatyyrinen pahis. Chrisille ja Kenolle jää sitten niiden kunnian miesten osat: he kun saattaisivat ryhtyä tehtävään ihan hyvää hyvyyttään.
 
Nimekäs näyttelijäjoukko tekee tarinan puitteissa ihan hyvää työtä. Scott Thomasin onnistuu esittää sairasta miestä ja Joe Don Bakerin olemus suorastaa huutaa antamaan hänelle ilkeän miehen rooleja. Reni Santoni on vakuuttavampi meksikolainen kuin Horst Buchholz (on muuten saksalainen!) tai Julián Mateos. Michael Ansara peittoaa niin ikään Emiliano Fernandezin, vaikkei eversti Diegolla valkokangasaikaa olekaan kovin paljoa. Eli Wallachin tulkintaan on kuitenkin pitkä matka. Ensirooliaan esittävällä Bernie Caseyllä on ehkä turhaa uhoa tulkinnassaan, mutta muutenhan äijä-roolit luonnistuvat myös lopuilta sankareilta. Whitmore ja Kennedyhän olivat jo arvostettuja näyttelijöitä.
 
Elokuvan sykähdyttävin kohtaus on onnistuttu toteuttamaan hyvin. Siinä Diego yrittää saada Quinteroa puhumaan. Hän on kaivanut vankeja maan alle siten, että vain päät ovat maan pinnalla. Kun Quintero pysyy vaiti, Diego käskee hevosmiesten ratsastamaan näiden yli. Tämä hätkähdytti nuorena eikä näin vanhemmitenkaan teho ole juuri heikentynyt. Kohtauksessa ei mässäillä verellä: siinä nähdään vain hevosten nostattama pöly ja Chrisin kauhistunut ilme. Miesten huudot peittyvät kavioiden kopseen alle. Vähän vastaava tapaa on käyttänyt Steven Spielberg ”Kadonneen aarteen metsästäjissä”, jossa joistakin mätkimiskohtauksista on kuvattu vain hahmojen varjot ja loppu jää katsojan mielikuvituksen ja kuuloaistin varaan. Sinänsä tehokeino on vanha: taisi olla käytössä jo vanhoissa Errol Flynnin miekkaseikkailuissa.
 
Tätäkin seikkailua vaivaa tietty tv-elokuvamaisuus: tapahtumat tulevat vähän töksähdellen ruutuun ja alleviivaavasti. Alun hevoshuijauksessa huijaamisena käytetty juottokaukalo kuvataan oikein lähikuvana erikseen, jottei yksikään katsoja joutuisi pohtimaan sitä, miksi Keno meni seisomaan sen eteen. Lähinnä tv- ja dokumenttikäsikirjoituksia tehneeltä Herman Hoffmanilta tämän vielä ymmärtää, mutta Wendkos oli kuitenkin tuolloin jo varsin kokenut elokuvaohjaaja. Seitsemän miehen joukko on myös varsin ylivoimainen 30-kertaista sotilasjoukkoa vastaan, ja miesten kuolematkin johtuvat lähinnä huolimattomuudesta. No, tätähän ne olivat enemmän ja vähemmän jo ensimmäisessäkin seikkailussa. Eniten kuitenkin ärsyttää, että käsikirjoituksen voi nähdä jo ennen kuin sen tapahtumat tapahtuvat ruudulla. Samaa koskee Elmer Bernsteinin tuttuja teemoja jo ensimmäisestä elokuvasta.
 
Sen verran hyvin tämäkin menestyi kansainvälisesti, että vielä kannatti tehdä yksi lisäosa sarjaan.

Arvosana: **