Gentleman Killer (Gentleman Jo... uccidi)
 
Pääosissa: Anthony Steffen, Eduardo Fajardo, Silvia Solar
 
Ohjaus: Giorgio Stegani (1967) 97min
 
Douglasin rajakaupunki elää kriittisiä hetkiä. Meksikon ja Yhdysvaltain hallitukset neuvottelevat kaupungin siirtymisestä Meksikon hallintaan. Yhdysvaltain sotajoukot poistuvat alueelta, jättäen kapteeni Clay Reevesin (Mariano Vidal Molina) pitämään järjestystä yllä. Kaupunkiin saapuu meksikolaisjengi, johtajanaan eversti Ferreres (Eduardo Fajardo), joka tarjoutuu pitäämään järjestystä yllä, kunnes tilanne on selkiytynyt. Clay kieltäytyy tarjouksesta. Samaan aikaan kaupungin pankkiiri Morrison (Frank Oliveras) pelkää pankin talletusten puolesta. Soppaa hämmentää vielä kaupunkiin ratsastava uhkapeluri Joe Reeves (Anthony Steffen), Clayn veli, joka ensitöikseen voittaa Ferreresin mieheltä rahat pokeripelissä. Tämä ei kuitenkaan hyväksy tappiota, vaan vetää aseen esiin. Lopulta Clay vie hänet vankilaan. Se ei taas sovi Ferreresille, joka miehineen vapauttaa hänet ja uhkaa tappaa Clayn. Joe ehtii pelastamaan hetkeksi Clayn hengen, mutta kun kapteeni kuolee, hän kieltää muita kertomasta miehen kuolemasta ja ryhtyy esiintymään kapteenina. Ferreres keskeyttää Morrisonin yrityksen viedä rahat pois kaupungista, minkä seurauksena myös Joen toiminta paljastuu. Saluunatyttö Vicky (Silvi Solar) auttaa Joen pakenemaan. Ferreres raivostuu ja uhkaa antaa opetuksen, jotta kaupunkilaiset tietäisivät paikkansa.
 
VHS-kannessa lukee, että kyseessä on erilainen tarina vanhasta lännestä. Tarina tuhlaajapojan paluusta ei kuitenkaan ole mikään uusi, edes westerneissä: Luukkaan evankeliumin 15. luvussa Jeesus kertoo tarinan pojasta, joka hylkäsi perheensä lähtiessään etsimään makeaa elämää. Ja tästä on myös ”Gentleman Killerissä” kyse. Joe on veljensä Clayn ja isänsä tapaan armeijan palveluksessa, mutta sortuu uhkapeliin, joka on kiellettyä. Tämän vuoksi hän lähtee pois ja alkaa elättää itseään kortilla. Kun kunniallinen veli sitten saa surmansa, Joe yrittää tehdä parhaansa hoitaakseen Clayn tehtävän: asetelma pelaa sillä, että väärä veli kuoli. Eikä kostokaan ole poissa mielestä. Erilaisen elokuvasta tekee sen toteutus. Joen hahmo ei ole tavallinen ase- tai antisankari: saapuessaan kaupunkiin hän on pukeutunut vaaleaan pukuun. Hän on puhelias ja hyväkäytöksinen keikari, joka hymyilee ja suutelee naisia kädelle. Elokuvan loppuratkaisussa mennään myös normaalien sääntöjen ulkopuolelle: sankari on ylivoimaisen tehtävän edessä, etenkin kun on joutunut julman kidutuksen kohteeksi. Ferreres juottaa miehelle kaksi pulloa viskiä putkeen höllentääkseen tämän kielen kantimia. Jokuhan voisi pitää moista kidutuksen sijaan palkintona. No, henkihän moisesta viinamäärästä menisi. Nyt Joe on vain ”hieman” sekava. Joka tapauksessa Joe saa pelastuksen varsin odottamattomalta taholta. Ja lopulta varmaan melkoisen päänsäryn.
 
Anthony Steffen on tunnettu kivinaamana, mutta nyt hän pääsee esittämään täysin erilaista henkilöä. Aluksi hymyilevä Steffen näyttää oudolta, mutta pian siihen tottuu, ja mielipide miehen näyttelijätaidoista muuttuu positiivisempaan suuntaan. Leffan voimahahmo on kuitenkin huikaisevan roolisuorituksen tekevä Eduardo Fajardo, joka on yksi eurowesternien parhaimmista näyttelijöistä. Hänen onnistuu välttää genren pahimmat kliseet, joilla yksittäisiä meksikolaisupseereja kuvataan, jos niitä rymysakkeja ylipäätään sotilaiksi voi kutsua: Ferreres ei ole juovuksissa ja hänellä on päässään vähän muutakin kuin sombrero. Ilmeikäs eversti Ferreres on tyystin erilainen kuin kuoleman viileä majuri Jackson ”Djangossa”, jota Fajardo myös upeasti tulkitsi. Mainittavin sivurooli lienee Ferreresin oikea käsi Larry, jota näyttelee genren tuttu kasvo Benito Stefanelli, joka on joissakin elokuvissa toiminut myös aseasiantuntijana. Steffenillä nähdään varsin erikoinen ase, joka näyttää kivääriltä, mutta siinä on revolverin rulla. Silvia Solarin tulkitsema arvoituksellinen Vicky saa hieman enemmän roolia kuin naiset yleensä.
 
Elokuvaa vaivaa b-elokuvamaisuus. Ulkokohtauksissa ollaan samoissa paikoissa ja lavasteet vaikuttavat huokeilta. Se ei itse tarinaa heikennä, mutta kyllähän kauniita kuvia mieluummin katsoisi. Toiminta toimii hyvin ja se pysyy myös kohtuuden rajoissa, niin määrällisesti kuin uskottavuudenkin kannalta, lukuun ottamatta tuota viinakidutuksen jälkeistä teutarointia. Steffenin kivääriammuskelu tuo mieleen ne paremmat James Stewartin westernit. Bruno Nicolain musiikki pauhaa välillä todella kovaa ja sitten se saattaa hävitä kokonaan, kun dialogi alkaa/jatkuu. Leikkausten rajat ovat välillä todella räikeitä. Pistää oikein mietityttämään, että olikohan katsotusta versiosta leikattu jotain pois. Ihan täyttä potentiaalia ei pystytä hyödyntämään tuosta ”kapteeni ei olekaan kuollut” – asetelmasta eikä myöskään siitä epävarmuudesta, joka kaupunkia vaivaa: amerikkalaiset pelkäävät joutuvansa meksikolaishallinnon alle ja päinvastoin. Siitä huolimatta kyseessä on varsin viihdyttävä elokuva, jossa on myös oikeita asiakysymyksiä.
 
Arvosana: ***½