Seitsemän rohkean paluu (Return of the Magnificent Seven)
 
Pääosissa: Yul Brynner, Robert Fuller, Julián Mateos
 
Ohjaus: Burt Kennedy (1966) 95min
 
Alkuperäisen seitsikon Chico (Julián Mateos) on jäänyt pelastamaansa kylään asumaan ja mennyt naimisiin. Eräänä päivänä suuri joukko miehiä saapuu ja vangitsee kylän miehet, Chico mukaan luettuna. Chicon vaimo Petra (Elisa Montés) lähtee etsimään apua ja löytää Chrisin (Yul Brynner) sekä Vinin (Robert Fuller), jotka olivat auttamassa kylää ensimmäisellä kerralla. Chris ja Vin päättävät auttaa ystäväänsä ja kokoavat Chicon lisäksi 6 miehen ryhmän: seksiaddikti Colbee (Warren Oates), vankilassa istuvat Frank (Claude Akins) ja Luis (Virgilio Teixeira) sekä englantia puhumaton härkätaistelija Manuel (Jordan Christopher), ihan van täydentämään onnenluvuksi seitsemän. Löydettyään vangit, Chris ja Vin keskustelevat rosvoporukan päällikön Lorcan (Emilio Fernandez) kanssa. Motiiviksi paljastuu Lorcan halveksunta maanviljelijöitä kohtaan, jotka eivät olleet taistelemassa vallankumouksessa muiden joukossa, taistelussa, jossa Lorcan omat pojat kuolivat. Nyt hän haluaa rakennuttaa orjuuttamiensa maanviljelijöiden työvoimalla uuden kirkon muistomerkiksi pojilleen. Kun viisi kivääriä tähtää Lorcaa, hän vetäytyy, mutta aloittaa kohta hyökkäyksen. Epäonnistuneen hyökkäyksen jälkeen hän haetuttaa haciendaltaan 200 miestä lisää ja vannoo tappavansa paitsi seitsemän rohkeaa miestä, niin myös maanviljelijät.
 
Hollywoodissa on osattu lypsää menestyselokuvista kaikki mahdollinen jo vuosikymmeniä sitten. ”Seitsemän rohkean miehen” ensimmäistä jatko-osaa saatiin tosin odottaa useampi vuosi. Mutta kuten usein käy, metsäänhän sitä mentiin, niin että rytinä kävi. Hahmojen kehittely jäi varsin vaatimattomalle asteelle, mutta melske kasvoi. Sekin on varsin tuttua. Jonkin verran miesten taustoja yritetään valottaa, mutta kovin itsetietoisesti nuo kohdat on elokuvaan istutettu. Yksikään hahmoista ei yllä alkuperäisten miesten tasolle, saati sitten hahmoja esittävät näyttelijät. ”Seitsemän rohkean miehen” menestysreseptin yksi ainesosa oli äijämäisissä näyttelijöissä. Jatko-osassa miehet ovat tuntemattomia tai muuten valjuja, täysin vailla karismaa olevia b-luokan näyttelijöitä eikä heidän eloonjäämistaistelusta jaksa kauheasti edes innostua. Mitäs lähtivät reissuun! Sam Peckinpahin luottonäyttelijä Warren Oateskin on koko lailla väärässä roolissa naistenmiehenä, joka nai kaikkea mikä liikkuu. Koska alkuperäisestä seitsikosta osa sai surmansa, ei samoja näyttelijöitä toki voinut käyttääkään, mutta esimerkiksi Steve McQueenin ja Horst Buchholzin poisjäänti vaivaa paljon. McQueenin puuttumiselle on esitetty muutamakin syy: joko tähti oli liian kiireinen, inhosi käsikirjoitusta tai Brynner ei halunnut miestä mukaan. Brynner oli ollut jo ensimmäisen leffan tuotannossa takapiruna.
 
Elokuvan käsikirjoituksen teki Larry Cohen, jolle se oli yksi ensimmäisistä elokuvakäsikirjoituksista. Mm. tv-sarjoja ”Takaa-ajettua” ja myöhemmin ”Columboa” kirjoittaneen, miehen työstä paistaa jonkinlainen eheyden puute, ja melko häpeilemättömästi lainaa samoja tapahtumia, pohdiskeluja ja käänteitä ykkösosasta. Samaa voi sanoa ohjaaja Burt Kennedystä, jonka työhistoria tuohon mennessä oli hyvin samankaltainen. Toiminnan mies hoitaa hienosti, joka on pääosin myös hienosti kuvattu, mutta välillä kohtaukset tuntuvat varsin irrallisilta. Henkilöohjausta sen sijaan ei tunnu olevan juuri ollenkaan. Suurehkoja uskottavuusseikkojakin paljastuu, suoraan kuvan välityksellä: kun rohkeat miehet ovat vetäytyneet kirkon edustalla olevalle suihkulähteelle, joistakin kuvista näkee, että miesten takana on Lorcan miehiä. Näistä kukaan ei vaan ammu, tai ei ainakaan osu sankareihimme. Eikä sankarimme kiinnitä miehiin kyllä mitään huomiotakaan. Tai sitten koko porukka on niin herrasmiesmäistä, että selkäänhän ei sitten ammuta. Kuoleman kaipuuta poteva Frank on kuitenkin epäuskottavuuden huipentuma: leskeksi jäänyt mies haluaisi pois, vaimonsa luokse, mutta väistelee luoteja siinä missä muutkin. Miehellä olisi ollut mahdollisuus hoitaa asia miehekkäästi jo hyvissä ajoin, varsinkin kun hän vielä toteaa, ettei ole reissussa Chrisin tai vangittujen vuoksi.
 
Elokuva on poikkeuksellisesti kuvattu Espanjassa, ja sivuosista löytyykin tuttuja naamoja spagettiwesternien ystäville, mm. Ricardo Palacios, joka esitti saluunan pitäjää elokuvassa ”Vain muutaman dollarin tähden”. Fernando Rey, niin ikään monissa spagettiwesterneissä esiintynyt, esittää pappia, joka on vastahakoisesti hyväksynyt Lorcan suunnitelman kirkon rakentamisesta ja on mielestään yhtä lailla vastuussa julmuuksista. Lorcaa esittänyt Emilio Fernandez muistetaan paremmin ”Hurjasta joukosta” viheliäisenä meksikolaiskenraali Mapachena. Miehen habitus on sellainen kuin olisi kyllästetty mezcalilla, eli on kuin olisi täysin muissa maailmoissa. Lorcan toiminnalle voisi olla jokin ymmärryskin, mutta sekin kaadetaan lopulta ojaan.
 
Kaupallisesti ”Seitsemän rohkean paluu” oli jonkinmoinen menestys, ei kai sille muuten olisi tehty kahta jatko-osaa, mutta kriitikot torppasivat elokuvan täysin. Edeltäjänsä tasolle se ei nouse kuin Elmer Bernsteinin hienon musiikin osalta, joka tosin on suurelta osin samaa kuin edeltäjässään. Pelkkää ammuskelua vaativalle voi elokuvasta jotain jäädä käteen, muille ei. Mutta pahempaa oli kuitenkin saman aiheen tiimoilta vielä tulossa…
 
Arvosana: **