Veristen saappaiden kukkula (La Collina Degli Stivali/Boot Hill)

Pääosissa: Terence Hill, Bud Spencer, Woody Strode


Ohjaus: Giuseppe Collizzi (1969) 90min


Cat Stevens (Terence Hill) on saanut käsiinsä Sharpin/McGavinin (Enzo Fiermonte) kaivosomistuskirjan, jonka Fisherin (Victor Bueno) asemiehet yrittävät saada käsiinsä. Sharp/McGavin on antanut sen Catille, koska jos valtausta ei uusita kerran vuodessa, se päätyy vapaille markkinoille, ja McGavin ei uskalla itse lähteä esittämään omistuskirjaa. Haavoittunut Cat piiloutuu kiertelevän sirkuksen vaunuihin. Fisherin miehet pääsevät Catin jäljille ja aiheuttavat Thomasin (Woody Strode) akrobaattikumppanin Johnin  (Leslie Bailey) kuoleman. Thomas haluaa kostaa ja etsii paenneen Catin käsiinsä, koska pitää tätä osasyyllisenä tapahtumaan. Cat ehdottaa, että he hakevat avukseen Hutch Bessyn (Bud Spencer), joka on vetäytynyt maaseudun rauhaan, ja jonka nimi on toisena Sharpin/McGavinin omistuskirjassa. Yhdessä he lähtevät auttamaan kaivosmiehiä ja kostamaan Johnin kuoleman.


Trilogian päätösosa sijoittuu aikaan jälkeen ”Luojan lähettiläiden” eikä ole millään tavalla kytköksissä siihen tarinaan. Tuossakin elokuvassa oli tummahipiäinen akrobaatti nimeltä Thomas, mutta päätösosassa Cat ja Hutch käyttäytyvät kuin Thomas olisi tuiki tuntematon heille. Tämä ei kuitenkaan ole elokuvan suurin ongelma, sillä elokuvan tarina vuotaa kuin Titanicin kylki. Collizzi ei ole saanut tarinaan mitään tolkkua, vaan se rönsyilee vähän joka suuntaan keskittymättä juuri mihinkään. Tarinan vakavampi sävy jää lopun joukkotappelun jalkoihin, ja kuten ”Nimeni on Nobody” kohdalla, pistää tämäkin pohtimaan, onko tehty draamaa vai komediaa. Ääniraidalla soiva ”paska-jazz” ei ainakaan helpota tehtävää. Elokuvalla on kuitenkin oma kulttistatuksensa ja onpa se myös yksi Tarantinon suosikki spagettiwesterneistä. Ilmeisesti kun elokuva on tarpeeksi huono, se alkaa olla jo ”hyvä”, kuten Ed Woodin tapauksessa. Collizzi ei kuitenkaan ole Wood, vaan on osannut tehdä oikeasti ihan hyviäkin elokuvia.


Pääosakolmikko, Hill/Spencer/Strode, onnistuvat niin hyvin kuin se tässä sekamelskassa on mahdollista. Spencerin hahmo liittyy tarinaan vasta myöhemmin eikä ole niin paljoa esillä. Hänellä on myös juonellisessa mielessä täysin tarpeeton apumies, kuuromykkä Baby Doll (George Eastman), joka ei lopulta olekaan kuuro, eikä mykkä. Ja taitaa sen miehenkin kanssa olla vähän niin ja näin, sen verran homoeroottista vihjailua hahmossa on. Lionel Stander tekee tehtävänsä sirkustirehtöörinä, kun taas tarinan konna, Victor Bueno, on valju eikä lopun yhteenotosta muodostuu mitään erikoista. Myös Fisherin asemiehet jäävät varsin kasvottomiksi ja onnettomiksi, kun eivät koko elokuvan aikana pärjää kuin alussa Catia vastaan. Alku siihen asti, kun Hutch ja Baby Doll astuvat mukaan, on vielä ihan suhteellisen eheää kerrontaa, mutta sitten touhu repsahtaa. Sen verran täytyy jarruttaa arvostelua, että omistamani digitaalisesti remasteroitu versio on reilu 10 minuuttia alkuperäistä versiota lyhyempi. En tiedä onko paitsi Collizzilla myös suomentajalla ollut ironiaa pelissä, sillä kun elokuva päättyy kohtaukseen, jossa Cat ja Hutch eroavat muista, Baby Doll huutaa ”Tapaamme taas pian, ystävät” ja Hutch vastaa siihen ”Ei koskaan” (ääniraidalla ”Imbecile”). Tuohon on tämän elokuvan osalta hyvä yhtyä. Elokuvan nimellä (olipa kieli mikä tahansa) ei ole mitään tekemistä sen hautausmaan kanssa, jonka yhteydestä Boot Hill on tullut tunnetuksi, eli hautausmaa Tombstonessa.

Arvosana: *½