Tanssii susien kanssa (Dances with Wolves)

Pääosissa: Kevin Costner, Mary McDonnell, Graham Greene

Ohjaus: Kevin Costner (1990) 181min

Luutnantti John J. Dunbar (Kevin Costner) haavoittuu sisällissodan taistelussa vuonna 1863. Hän sekoaa pelätessään lääkärien amputoivan hänen jalkansa ja karkaa rintamalle, jossa ihmeen kaupalla selviää itsemurhayrityksestään hengissä, ja samalla ratkaisee taistelun Unionille. Toivuttuaan hän lähtee läntisille rajamaille linnakkeen johtoon. Linnake on autio. Hän alkaa kunnostaa linnaketta ja samalla hän tutustuu sioux-heimon jäseniin, jotka ovat murheissaan biisonien kadottua. Kun Dunbar lopulta ilmoittaa nähneensä biisoneita, intiaanit ottavat hänet heimon jäseneksi. Dunbar rakastuu nuorena sioux-heimoon tulleeseen valkoiseen naiseen nimeltä Seisoo nyrkki pystyssä (Mary McDonnell). Kun sotilaat viimein saapuvat linnakkeeseen, Dunbar, joka on saanut intiaaninimen Tanssii susien kanssa, joutuu valitsemaan puolensa.

90-luvun alussa tapahtui jotain, mitä ei olisi uskottu tapahtuvan: kaksi westerniä voitti parhaan elokuvan Oscar-palkinnon. Niistä ensimmäinen meni (kuuden muun pystin kera) Kevin Costnerin elokuvalle ”Tanssii susien kanssa”. Verrattuna vuosikymmenien takaisiin elokuviin, western oli nyt realistisempi, ja 60-luvulle asti ”intiaaneja ymmärtäviä” elokuvia oli ollut vaikea markkinoida, kun mm. genren suurin tähti John Wayne ei juuri arvostanut intiaaniväestöä. Joku voisi haistaa asiassa elokuvateollisuuden omantunnon pesuyrityksen eikä ”Tanssii susien kanssakaan” ihan kuivin jaloin asiasta selviä, mutta onhan niitä pahemminkin moralisoivia elokuvia nähty. Ja niinkin paljon kuin intiaaniväestö on kuraa niskaan saanut, niin asian voi toisaalta myös ymmärtää.

Costner oli rohkaissut kirjailija Michael Blakea tekemään käsikirjoituksestaan romaanin. Romaanin julkaisun jälkeen Costner osti leffaoikeudet itselleen. Elokuvayhtiö oli alkuun varsin skeptinen hyväksymään Costneria niinkin laajan projektin johtoon, olihan se miehen ensimmäinen ohjaustyö. Kuvaukset venyivät ja sitä myöten kustannukset, mutta näinhän käy usein nimekkäidenkin ohjaajien kohdalla. Riski kuitenkin kannatti, sillä elokuva oli sekä katsoja- että kriitikkomenestys.

Tarina muistuttaa jonkin verran tosielämän John Smithin tarinaa, joka tutkimusmatkoillaan teki tuttavuutta Pocahontasien kanssa. Ja viime vuosina James Cameron käytti samaa pohjaa ”Avatarissaan”, jonka juoni on hyvin samankaltainen kuin ”Susien”: jaloistaan haavoittunut soturi päätyy vihollispuolelle taistelemaan omiaan vastaan. Elokuva ottaa voimakkaasti kantaa ihmisoikeuksien ja luonnon puolesta: se miten jonkin lajin sukupuutto uhkaa toisia. Loppujen lopuksi se on kuitenkin kuvaus miehestä, joka lähti etsimään itseään. Dunbar pitää päiväkirjaa ajatuksistaan ja kokemuksistaan, ja toivoo, että valkoinen mies ymmärtäisi sen kautta, mistä asiassa oikein on kyse. Asiassa häiritsee vain se, että Costnerin puheääni ei ole mitään miellyttävintä kuunneltavaa. Jos Costner oli luvalla sanoen varsin nössö ”Lahjomattomissa”, niin tämä rooli sopii hänelle hyvin. Miehen innostus intiaanikulttuuria kohtaan paistaa yhä kirkkaammin elokuvan edetessä, mikä on verrattavissa vaikkapa Daniel Day-Lewisin irkku-elokuviin. Intiaaninäyttelijät pysyttelevät tiukan asiallisina, sen sijaan Mary McDonnell on vähän vanhan oloinen rooliinsa. Amerikkalaissotilaat ovat pääosin yksiulotteisia, samoin pawnee-heimon jäsenet. Erityisesti sopii kiitellä, että elokuvassa on käytetty aitoa sioux-kieltä, vaikkakin intiaaniaktivisti Russell Means oli tovereineen naureskellut, kun osa miehistä käyttää naisten puhumaa kieltä: siouxeilla kun on miehillä ja naisilla erilaiset kielet. Mutta tuommoinen ei meitä tavallisia katsojia voi tai saa haitata.

Leffan hienointa antia on upea biisoninmetsästys kohtaus, jossa Kevin Costner putosi hevosen selästä ja oli vähällä päästä hengestään. Vähän paremmalla äänentoistolla varustetulla av-laitteistolla saa kaiken irti myös kohtauksen ääniraidasta: biisonien synnyttämä kumu on päätä ja korvia huumaavaa. Special edition ja Director’s cut versiot saavat mittaa yli tunnin enemmän. Minusta tämän kolmen tunnin kanssakin oli kestämistä, kun elokuvassa kuitenkin tapahtuu aika vähän. Jonkinlaista tiivistämistä olisi kaivannut tai sitten olisi pitänyt tietää intiaanien elämänmenosta hieman enemmän. Intiaanit kun ovat olleet varsin haluttomia paljastamaan heimorituaalejaan, niin olisin utelias tietämään, että mahtaakohan esim. elokuvassa esitetyillä tansseilla olla joku totuuspohja?

Arvosana: ***