Luojan lähettiläät (I quattro dell'Ave Maria/Ace High)
 
Pääosissa: Eli Wallach, Terence Hill, Bud Spencer
 
Ohjaus: Giuseppe Collizzi (1968) 122min
 
Cat Stevens (Terence Hill) ja Hutch Bessy (Bud Spencer) ovat saapuneet palauttamaan takavarikoimansa junaryöstösaaliin pankkiiri Haroldille (Steffen Zacharias), jonka Bill San Antonio sanoi olevan hänen rikoskumppani. He haluavat pankkiirilta löytöpalkkion. Pankkiiri on epäileväinen ja hän järjestää vankilasta vapaaksi entisen rikostoverinsa Cacopoulosin (Eli Wallach) tuomaan rahat takaisin. Cacopoulos, joka on istunut 15 vuotta pieleen menneestä pankkiryöstöstä, ei ole unohtanut rikoskumppaniensa petturuutta, vaan tappaa pankkiirin ja lähtee etsimään kahta muuta. Hän vie Catin ja Hutchin rahat, jakaa niitä hyvää hyvyyttään ihmisille, härnäten häntä jahtaavaa kaksikkoa. Lopulta hän lupaa palauttaa rahat, kunhan Paco (Livio Lorenzon) sekä Drake (Kevin McCarthy) on kukistettu. He tekevät suunnitelman, jossa he aikovat huijata Draken kasinolta rahat: kasinolta, joka pyörii vilpillisesti.
 
Luoja armahtaa – minä en” - elokuvan jatko-osa parantaa edeltäjästään, etenkin tyylillisesti: suurempi budjetti näkyy positiivisesti elokuvassa, joka näyttää yhtä hyvältä kuin muutkin saman ajan westernit. Ensimmäistä osaa vaivannut jäykkyys on poissa itse kerronnasta, samoin Hillin näyttelijätyöstä. Ja vaikka Frank Wolffin näyttelijätyössä ei olekaan moitittavaa, Eli Wallach on jälleen mainio roolissaan. Cacopoulos on mielenkiintoinen, salaperäinen ja päähän potkittu hahmo. Muistuttaa siis paljon ”HPR:n” Tucoa. Itse asiassa Hill/Spencer kaksikko jää soittamaan toista viulua, kun ykkösosassa etenkin Hill oli selkeästi pääroolissa. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, kolmikon joutuessa mm. meksikolaisten joukkojen välienselvittelyyn Pacoa metsästäessä. Ja kun tästä on päästy pois, elokuva muuttuu melkein täydellisesti westernistä tyylikkääseen heist-genreen, kun kolmikon avuksi tulleen akrobaatti Thomasin (Brock Peters) avustuksella he järjestävät kasinon ryöstön. Jos ensimmäinen osa on jäänyt näkemättä, niin alussa saattaa olla vähän ihmeissään, varsinkin kun alkuun on tehty typerä kauneusvirhe kepeämielisen joukkotappelun muodossa. Ensimmäinen osahan oli varsin vakavamielinen. Mutta ei ensimmäisen osan näkemättä jääminen kuitenkaan haittaa sen pidemmälle. On vähän koomista, että juuri tämä trilogian paras elokuva on kaikista vaikeimmin löydettävissä Suomen maalta. YleTeemahan se tämänkin pukkasi ulos eetteristä kahteen otteeseen viitisen vuotta sitten.
 
Cacopoulosin liikkeitä voi olla vähän vaikea käsittää. Se, miten mies toimii milloinkin, jää katsojan päätettäväksi. Itse näkisin, että paitsi hän tarvitsee Catin ja Hutchin apua, hän ei ole mikään järjen jättiläinen, mikä käy viimeistään ilmi, kun koko huijaus meinaa mennä reisille miehen hävitettyä pelirahat eräälle kevytkenkäiselle naiselle. Mutta kun on hyväsydäminen, niin hän ei varasta menettämäänsä summaa… varsinaisesti. Hän pelaa ”korkein kortti voittaa – peliä”, vähän omilla säännöillä ja saa pelirahat takaisin. Eli tarpeen tullen lutikoita vaatteistaan kaivava Cacopoulos on myös varsin nokkela, eikä hän ilman nokkeluuttaan olisi varmaan hengissä niin kauaa säilynyt. Hän lainailee tavan takaa kreikkalaissyntyistä isoisäänsä, joka rakastui intiaanityttöön, kasvatti hänet pojan vanhempien kuoltua. Mutta helppoa elo reservaatissa ei ollut. Vai mikä lie miehen todellinen elämäntarina? Ainakin Drake kyseenalaistaa sen, mikä vain lisää hahmon rakastettavuutta.
 
Em. voivat olla sekä elokuvan vahvuus mutta myös heikkous. Akrobaatin lisääminen joukkoon on vähän kaukaa haettua, vaikka miehet ovat tummaihoiseen Thomasiin ja tämän vaimoon ennen kasinoryöstöä törmänneetkin. Aiheuttaapa miehen läsnäolo myös rasistisia mielenilmauksia, joten lopussa ei nähdäkään pelkkää kaksintaistelua vaan neljä vastaan viisi mittelö, rulettipallon antaessa merkin taistelun alkamisesta. Jonkunlaiseksi miinukseksi lasken Hutchin nyrkkeilyottelun Tommy Glancing Bow’n (Isa Foster) kanssa. Miehet mätkivät toisiaan vuorotellen ilman sen suurempia vahinkoja.
 
Vaikka pidänkin Hill/Spencerin Trinity – elokuvista, niin tällaista olisin toivonut miehiltä lisää. ”Veristen saappaiden kukkula” ei enää yllä lähellekään tämän tai edeltäjänsä tasolle, ja myöhemmin Collizzi ohjasi ja kirjoitti myös parivaljakon kohelluselokuvan ”Siitä vaan, pojat!”. Sekä Hilliltä että Spenceriltä löytyy kuitenkin tyylikkäitä westernejä ihan omine voimineenkin.
 
Arvosana: ****
 
 
ace_high-normal.jpg