Luoja armahtaa - minä en (Dio perdona… Io no!/God Forgives… I Don’t!)
 
Pääosissa: Terence Hill, Frank Wolff, Bud Spencer
 
Ohjaus: Giuseppe Collizzi (1967) 97min
 
Kaupunkilaiset odottavat junaa saapuvaksi asemalle. Kun juna saapuu, miehistö ja matkustajat on murhattu ja kyydissä olleet kultarahat ryöstetty. Junassa on kuitenkin yksi eloonjäänyt, joka ehtii ennen kuolemaansa kertomaan ryöstäjän nimen. Pahaksi onneksi ryöstäjä on kuitenkin tapettu jo vuosi aiemmin. Vakuutusyhtiölle työskentelevä Hutch Bessy (Bud Spencer) lähtee tutkimaan tapausta ja etsii käsiinsä Cat Stevensin (Terence Hill), joka ampui epäillyn, hyvän ystävänsä Bill San Antonion (Frank Wolff) ja johon epäilykset uusista ryöstöistä on kohdistettu. Catin mielessä herää epäilys, että Bill olisi lavastanut oman kuolemansa. Hutch ehdottaa yhteistyötä, mutta Cat livistää omille teilleen, joutuakseen vangituksi. Hutch pelastaa Catin ja miehet aikovat yhdessä etsiä kullan, varastaa sen ja tehdä Billistä selvää.
 
Dvd-kotelon takakansilehdessä lukee erheellisesti ”komedia”, sillä tällä Hill/Spencer – yhteistyön avanneella elokuvalla ei ole mitään tekemistä tulevien komedioiden kanssa. Se on ehta, kovaksikeitetty western, jossa on väkivaltaa, joka aiheuttaa ihmisille ruhjeita ja verenvuotoa, toisin kuin parivaljakon komediaelokuvissa. Elokuva on myös ensimmäinen osa trilogiaa, jossa sama sankaripari seikkailee: ”Luojan lähettiläät” oli suora jatko-osa, kun taas ”Veristen saappaiden kukkula” sijoittui myöhempiin aikoihin. Elokuva on myös Giuseppe Collizzin ensimmäinen kirjoitus- sekä ohjaustyö, mikä myös näkyy lopputuloksesta.
 
Itse tarina on erinomainen, mutta tietty intensiivisyys siitä puuttuu, vaikka katsomani versio onkin lähes 15 minuuttia lyhyempi kuin SWDB:n tietojen mukaan. Ja IMDB:ssä on puolestaan kolmas eri tieto elokuvan kestosta. Toisaalta ihan kiva, ettei ole pelkkää ammuskelua tai tappelua, mutta nuo välikohdat on tehty mahdollisimman hitaasti. Etenkin Hillin kävely vaikkapa huoneen toiselta puolelta toiselle vie liian kauan aikaa. Vähän kuin ystäväni toteamus Kalle Päätalon kirjoista: Matka keittiöstä kaivolle kestää 100 sivua. Hill on myös varsin ilmeetön, ja puhuessaankin huulet tuskin liikkuvat, joten se vielä korostaa hidastempoisuutta. Westerneitä on yleisesti pidetty b-luokan elokuvina, tiedä sitten johtuuko se pienistä budjeteista vai mistä. Budjetin osalta tämä näyttäisi olevan vielä b-luokan b-luokkaa. Pelkällä rahallahan ei hyvää elokuvaa saa, mutta sillä voi saada paremman lopputuloksen. Nytkään pieni budjetti ei suinkaan pilaa elokuvaa. Välillä vaan kuvan laatu vaihtelee, näyttäen joskus liki mustavalkoiselta ja illan ja päivän raja on vähän vaihteleva: Hillin naama on eräässä kuvassa kuin mustalla kenkälankilla maalattu. Onneksi sarjan kakkososassa näistä päästiin eroon. Sen sijaan dvd-julkaisun kuvakoon sössiminen ei ole tekijöiden vika: välillä pistää oikein vihaksi, kun kaksi henkilöä keskustelee ja kummankaan naamasta ei näy kuin pieni osa. Myös maisema kutistuu olemattomiin.
 
En ole koskaan oikein saanut selville, mistä sankariparin nimet ovat tulleet, sillä tässä lyhyimmässä versiossa en muista kummankaan nimeä mainittavan. (Samannimisen artistin kanssa, tai nykyään Yusuf Islam, asialla tuskin on mitään tekemistä.) Esimerkiksi saksankielisessä versiossa Cat on Django. Hillin tulkinta onkin samanlainen kuin ”Viva Djangossa”. Spencer jää elokuvassa hieman pienempään rooliin, ollen lähinnä Hillin ”sidekick” eikä niinkään tasavertainen partneri. Hutch haluaa palauttaa rahat, kun taas Catia himottaa pitää omaisuus itsellään, ja siinä mitataankin hahmon henkinen kasvu: toimiako oikeudenmukaisesti vai itsekkäästi. Tarinassa viitataan miesten kauan jatkuneeseen ystävyyteen, myös Billin kanssa, mutta ei varsinaisesti paljasteta, ovatko nämä olleet mukana rötöstelypuuhissa. Jos joku hahmo on elokuvassa koominen, niin se on Frank Wulffin tulkitsema Bill, tai ainakin hänen puhetyylinsä, joka englanninkielisessä audiossa paikoin on vähän naismainen. Sekä Cat että Bill ovat puheiden mukaan nopeita asekäsistään. Siksi lopputaistelu saakin varsin messevän käänteen, mikä todistaa sen, ettei Collizzi ole kaikessa lähtenyt kopioimaan alan merkkiteoksia. Ylipäätään muutenkin elokuvassa on oma tunnistettava tunnelmansa. Osa on varsin mielenkiintoisella musiikilla, joka ei sekään ole Morriconelta kopioitua. Ei se varsinaisesti minuun vaikutusta tehnyt, mutta välillä soivat urut ovat kuin jostain 50-luvun sci-fi-leffasta ja luovat unenomaisen tunteen, mikä sopii elokuvan hidastempoisuuteen.
 
Elokuva sai varsin ristiriitaisen vastaanoton, etenkin kriitikoilta, ja taitaa vieläkin jakaa mielipiteitä, osan tuomitessa tämänkin ainoastaan niiden surkeiden 70- ja 80-lukujen komedioiden perusteella. Mutta fanien keskuudessa se on varsin arvostettu ja oli matkalippu parivaljakon maailmanmaineeseen. Paitsi että elokuvan on mielestäni hyvä, on sillä myös yksi hienoimmista nimistä, joka on kerrankin käännetty oikein.
 
Arvosana: ***½
 
 
god_forgive_i_don%27t-normal.jpg