Pääosissa: John Wayne, Dean Martin, Ricky Nelson

Ohjaus: Howard Hawks (1959) 136min
 
Kipeästi viinaryyppyä himoitseva Dude (Dean Martin) ajautuu saluunassa tappeluun, jonka seurauksena Joe Burdette (Claude Akins) tappaa sivullisen. Sheriffi John T. Chance (John Wayne) vangitsee Duden avustuksella Joen ja vie selliin. Burdetten veli Nathan (John Russell) laittaa miehensä vartioimaan kaupunkia eikä Chancelle jää muuta mahdollisuutta kuin odottaa avun saapumista, kunhan rikotut ja korjausta odottavat postivaunut saavat viestin vietyä perille. Yhdessä Duden ja Stumpyn (Walter Brennan) kanssa miehet linnoittautuvat yöksi sheriffin toimistoon. Päivisin Dude vartioi kaupungin kulkureittiä ja ottaa aseet saapuvilta. Kun Chancen ystävä Pat Wheeler (Ward Bond) yrittää hommata tälle apumiehiä, Wheeler ammutaan, ja hänen apumies, nuori Colorado(Ricky Nelson) liittyy lainvartijoihin Duden paikalle, joka ei usko viinanhimossaan pystyvänsä hoitamaan tehtäviään. Chancen tehtävää vaikeuttaa myös ammattipeluri Feathers (Angie Dickinson), joka rakastuu sheriffiin. Burdetten miehet onnistuvat vangitsemaan Duden ja he ehdottavat vanginvaihtoa.

John Wayne ja Howard Hawks päättivät tehdä ”Sheriffille” vastauksen. Etenkin Wayne oli pitänyt Gary Cooperin tähdittämää elokuvaa ”epäamerikkalaisena” eikä pahoitellut, että oli ollut edesauttamassa käsikirjoittaja Carl Foremanin maasta karkottamisessa. Voipi olla, että Wayneä rassasi enemmän se, että ”Sheriffi” oli paitsi yleisömenestys, niin se huomioitiin myös Oscar-gaalassa. ”Rio Bravo” ei juhlinut Oscareilla, ja kritiikkikin oli kaksijakoista: jotkut pitivät elokuvaa ”hidastempoisena ja liian pitkänä… katsottavana, jos sattuu olemaan ylimääräistä aikaa” (Leslie Halliwell). Mitenkä lie tänä päivänä, kun toimintaa pitää olla tolkuttomasti eikä henkilöhahmoista ole mitään kerrottavaa. Sillä juuri elokuvan hahmot tekevät ”Rio Bravosta” niin mielenkiintoisen. Hahmot ovat myös rehellisempiä ja aidompia kuin yleensä. Etenkin alkoholismia kuvataan poikkeuksellisen raadollisesti. Tarinan erilaisia miehiä motivoi sama asia: jokainen haluaa ainakin vielä kerran osoittaa miehuutensa.

Ei voisi olla parempaa näyttelijää esittämässä alkoholismista eroon pyrkivää miestä kuin Dean Martin. Elokuvan alku on jenkkiwesternien paras. Dude astuu ravintolaan ja näkee, miten Joe Burdette on kaatamassa itselleen viskipaukkua. Joe haluaa nöyryyttää Dudea, lupaa tälle paukun ja heittää kolikon sylkykuppiin. Voiko juoppo alentua moiseen? Kyllä voi, mutta Chance ehtii estää nöyryytyksen. Siitä raivostuneena Dude lyö Chancelta tajun kankaalle ja tapahtumat alkavat vyöryä eteenpäin. Tarina on täynnä vastaavanlaisia kohtauksia, jossa alkoholistista puhutaan rehellisesti eikä vaan hauskana sivujuonteena. Dude kärsii krapulan aiheuttamista krampeista ym. vaivoista. Mahtoikohan Martin potea oikeasti krapulaa, sillä niin vakuuttava hän on roolissaan. ”Alan miehet” sanovat, että ihminen ei ole oikeaa krapulaa kokenut, ellei ole ryypännyt kahta viikkoa putkeen. Duden putki on kestänyt kaksi vuotta.

Stumpy on vanha, raajarikkoinen mies, joka tehtävänä on vahtia Joeta sellissä ja ampua kaikki, jotka tulevat lähellekään ulko-ovea. Stumpya esittää Hawksin luottonäyttelijä Walter Brennan. Kun Hawks pyysi Brennania elokuviinsa, niin Brennanilla oli vain yksi kysymys: ”Haluatko hampaiden kanssa vai ilman?” Ja ilman hampaita puhuva Brennan on hupaisaa kuunneltavaa. Stumpy ja Chance ovat likipitäen kuin vanha aviopari Stumpyn nalkuttaessa ja neuvoessa Chancea. Miehet välinen suhde on likipitäen samanlainen kuin ”Punaisen virrassa”. Stumpylla on tarve todistaa, ettei hän täysin hyödytön ole. Chance pyrkii suojelemaan tätä, sillä tietää, ettei mies pysty auttamaan, mikäli taisteluihin jouduttaisiin toimiston ulkopuolella.

Kolmas apulaissheriffi Colorado on nuori asesankari, jonka haluaa, että häntä kohdellaan tasavertaisena, aikuisena miehenä. Ricky Nelson on selvästi näyttelijöiden heikoin lenkki, mutta onnistuu kuitenkin esiintymään niin, ettei ainakaan minua ärsytä. Brylcreemit hiuksissa on toki tyylivirhe, mutta menköön nyt, kun Nelson oli 50-luvulla melkoinen idoli.

Chancen tehtävä on olla jonkinlainen isähahmo, pitää huolehtia kaikista. Kun kaupunkiin saapuu Feathers, joka rakastuu häneen, on yksi huolehdittava lisää, sillä myös Chance pitää naisesta. Ajankohta vain sattuu olemaan totaalisen väärä, sillä Burdettet saattaisivat iskeä hänen ystäviin saatikka sitten naisystävään. Chance eroaa ”Sheriffin” Will Kanesta siinä, että Kane on valmis ottamaan kaiken mahdollisen avun, kun taas Chance ottaa vain sellaiset, jotka ovat hyviä, sillä muuten nämä ovat vain ongelmaksi. Mutta Chance joutuu lopulta ottamaan apua niin Feathersiltä kuin hotellia pitävältä Carlos Robantelta (Pedro Gonzalez Gonzalez) ja tämän vaimolta (Estelita Rodriguez). Eräs hauska piirre on se, että Chance onnistuu pitämään hermonsa, vaikka ihmiset vaivaavat häntä välillä vähemmän triviaaleilla asioilla. Sitä suorastaan odottaa, milloin Wayne suuttuu, mutta hauskempi on katsoa, miten hän ei suutu, nielee vain ärtymyksensään. Chancen ja Feathersin romanssi ei ole ehkä kaikkein ikimuistoisimpia elokuvahistoriassa, mutta westerneissä ihan kelpo luokkaa.

Kun elokuvassa on kaksi megaluokan artistia, niin tottahan filmiin täytyy laittaa myös laulukohtaus. Eikä kohtaus ole lainkaan hassumpi: Martin ja Nelson duetoivat laulut ”My rifle, my pony and me” sekä Brennanin kanssa varsin menevän rallin ”Get along home Cindy”. Eikä laulukohtauksessa ole mitään ihmeellistä, sillä aikoinaan laulaminen oli aivan normaalia ajanvietettä. Ja mikä olisi parempi keino lieventää miesten pelkoa kuin laulaminen. Miehet todella pelkäävät ja Chance myöntää sen ensimmäisenä. Laulaminen on ollut myös vihollisen pelottelukeino, katsokaapa vaikka elokuva ”Zulu”: Burdette on määrännyt meksikolaisyhtyeen soittamaan Alamon taistelussa meksikolaisten yötä päivää jatkunutta mestauslaulua, ”Deguelloa”. Dimitri Tiomkinin sävellys teki vaikutuksen myös Sergio Leoneen, joka pyysi Morriconelta ”Kouralliseen dollareita” jotain vastaavaa. ”Deguello” soi myöhemmin myös Waynen ”Alamossa”. Sävellys soi myös koskettavassa käännekohdassa, jossa viinan kirojen kanssa taisteleva Dude kaataa viskipaukun viime hetkellä takaisin pulloon.

”Rio Bravo” innoitti tekijöitään (Hawks, Wayne käsikirjoittaja Leigh Brackett) tekemään kaksi samaan asetelmaan perustuvaa westerniä: ”El Dorado” sekä ”Rio Lobo”. Vielä pitemmälle suljettua tilaa hyödynsivät George A. Romero klassikkotrilogiassaan ”Trilogy of the Dead” sekä John Carpenter jännärissään ”Hyökkäys poliisiasemalle”.

Arvosana: *****


rio_bravo-normal.jpg