Maahan, senkin hölmö! (Gíu la testa/Duck You Sucker/A Fistful of Dynamite)
 
Pääosissa: Rod Steiger, James Coburn, Romolo Valli
 
Ohjaus: Sergio Leone (1971) 150min
 
Juan Miranda (Rod Steiger) ryöstää perheensä kera herrasväelle kuuluvat hevosvaunut, jouduttuaan ensin kuuntelemaan näiden solvauksia. Tämän jälkeen hän tapaa moottoripyörällä saapuvan miehen, entisen IRA-aktivisti John Malloryn (James Coburn), joka hallitsee räjähteiden käytön. Yritettyään epäonnisesti saada Mallorya osallistumaan Mesa Verden pankin ryöstöön, Juan lavastaa Johnin mm. armeijan kapteenin murhan. John suostuu tehtävään pakon sanelemana. Mesa Verdessä on kokoontunut kapinallisten ryhmä, jota johtaa tohtori Villega (Romolo Valli). Pankin ryöstö on osa kapinaa. Juanin pettymykseksi pankki onkin täynnä vangittuja kapinallisia, mutta muiden silmissä Juan on sankari. Juan välittää vain rahasta, mutta jää yhdessä Johnin kanssa taistelemaan takaa-ajavia sotilaita vastaan. Sillä välin muut, mm. Juanin perhe on tapettu toisaalla. Juan lähtee kostamaan, ja joutuu vangituksi. John pelastaa hänet, ja pakomatkalla kohti Amerikkaa, he saavat mahdollisuuden tuhota Juanin perheen murhasta vastuussa olevan pahamaineisen eversti Günther Riazin (Antoine Saint-John).
 
Leonen viimeinen western poikkeaa paljon edellisistä. Se on kaikkein poliittisesti suuntautunein Leonen elokuvista, ja osa trilogiaa, jolla Leone halusi kuvata ihmiskunnan tärkeitä tapahtumia: ensimmäinen osa oli ”Huuliharppukostaja eli Once Upon a Time in the West” ja viimeinen ”Suuri gangsterisota eli Once Upon a Time in America”. Keskimmäisen osan nimeksi oli suunniteltu ”Once Upon a Time… the Revolution”, mutta koska se olisi saattanut sekoittua Bernardo Bertoluccin elokuvaan ”Ennen vallankumousta eli Before the Revolution”, nimi päätyi lopulta nykyiseen muotoonsa. Nimestään huolimatta elokuva on loppujen lopuksi varsin surumielinen.
 
Dollari-trilogian ja ”Huuliharppukostajan” varjoon se on selkeästi jäänyt, ehkä siksi, että Leonen elokuvauran edetessä leffojen tempo laski huomattavasti, ja sitä myöten elokuvien kestot pidentyivät. Ensimmäinen tunti käytetään käytännössä kahden päähahmon esittelyyn. Kun Leonen maine oli noussut, olivat aiemmin rooleista kieltäytyneet henkilöt nyt valmiita astumaan kameran eteen. Fondaa ja Bronsonia seurasi James Coburn. Coburn ei kieltämättä kuulosta irlantilaiselta, mutta muuten hän on rooliin sopiva. Ja samaa voi sanoa Rod Steigerista: latinoaksentti on välillä vähän huvittava, mutta muuten hän eläytyy rooliin hyvin. Hän on selvästi hillitympi kuin Eli Wallach, mutta en kaipaa Tucon tyylistä papupataa porisemaan, kun aihekin on vakavampi. Periaatteessa pari on hyvin kliseinen, ”odd couple”, joka erilaisista lähtökohdista ja ajatusmaailmoista huolimatta päätyvät palvelemaan yhteistä asiaa. Mallory on jo vanha tekijä vallankumousasioissa, ja onkin joutunut poistumaan Irlannista Hänen Majesteettinsa salainen palvelu perässään. Pian hän kuitenkin huomaa, että vallankumous Meksikossa ei ole juuri sen erilaisempi kuin mitä se oli Irlannissa, ja se saa luotettavimmatkin ystävät tekemään käsittämättömiä tekoja. Juan on vältellyt vallankumousta, ja jossain vaiheessa hän sanookin vallankumouksesta: ”Kirjoja lukevat ihmiset sanovat köyhille, että nyt tarvitaan muutos. Niinpä köyhät tekevät muutoksen. Kirjojen lukijat istuvat pöytiensä ääressä, puhuvat ja syövät. Mutta mitä on tapahtunut köyhille? He ovat kuolleet!... Ja sitten sama paska alkaa uudelleen.” Ainakin Meksikon vallankumouksessa tuo piti paikkansa.
 
Mikäli näyttelijäkaksikon yhteistyö ei toimisi niin hyvin, niin leffan tasosta putoaisi iso osa pois, sillä tällä kertaa sankareillamme ei ole edessä yhtä tiettyä vihamiestä, sillä edellisissä elokuvissa yhteen henkilöön keskittynyt pahuus muuttui köyhiä talonpoikia rienaavaksi suureksi ja mahtavaksi Meksikon armeijaksi. Osin tuo henkilöityy eversti Günther Riaziin ja Mesa Verden kuvernööriin (Franco Graziosi), mutta miehillä ei ole kovin paljon valkokangasaikaa, eivätkä he paljoa edes puhu. Günther Riaz näyttää kovin arjalaiselta, ja nähdäänpä elokuvassa myös kohtaus, missä sotilaat ampuvat kuopan reunalta siviilejä, mistä ei voi olla vetämättä yhtäläisyysmerkkiä juutalaisten joukkoteloitusten kansa. Natsikortti tuntuu olevan vähän liiankin helppo syy tehdä elokuvan pahoista aina saksankielisiä/saksalaisia. Toki itävaltalaisilla oli oma osuutensa Meksikon historiassa.
 
Elokuvan hidastempoisuuden lisäksi ainakin minua ärsytti Juanin ”f-sanan” viljely. Vähempikin olisi riittänyt. Tällä kertaa en pitänyt kovinkaan paljoa Morriconen musiikista: ainoastaan pankkiryöstön aikana soiva, ovelasti osin ”Eine kleine nachtmusikia” lainaava ”Marcia Degli Accattoni” jäi mieleen, positiivisella tavalla.
 
Kun alkukankeus on ohitse, niin toimintaa riittää ja kohtaukset ovat Leonen tyyliin näyttäviä. Jos Leonen elokuvat eivät ole tuttuja, niin ”Maahan, senkin hölmöön!” ei ehkä kannata tutustua ensimmäiseksi eikä se välttämättä viehätä kaikkia Leonen westernien ystäviäkään, ja minustakin tämä on åieni pettymys neljän muun mestariteoksen rinnalla. Ns. Zapatawesternien paras se kuitenkin on eikä missään nimessä huono koko genrenkään huomioon ottaen. Eikä Leonen ja Luciano Vincenzonin yhteistyöltä muuta voi oikein odottaakaan.
 
Arvosana: ****
 
 
duck_you_sucker-normal.jpg