Kultaa Fort Yumaan (Per pochi dollari ancora/Fort Yuma Gold)
 
Pääosissa: Giuliano Gemma, Dan Vadis, Angel del Pozo

Ohjaus: Giorgio Ferroni (1966) 95min
 
Sisällissodan loppuessa joukko Konfederaation sotilaita päättää hyökätä majuri Sandersin (Jacques Sernas) johdolla Fort Yumaan. Tieto suunnitelmasta päätyy Unionin vankileirille, ja kapteeni Lefevre (Ángel del Pozo) saa tehtävän mennä varoittamaan Fort Yumaa ja estää väistämätön verilöyly. Mukaansa hän saa kersantti Pittin (Nello Pazzafini) sekä oppaaksi sotavangin, Gary Diamondin (Giuliano Gemma). Miehet eivät tiedä, että koko hyökkäyssuunnitelman tarkoitus on vain ryöstää Fort Yumasta kulta. Kaiken takana on Sanders, Riggs (Dan Vadis) sekä Unionin petturi. Kun petos käy Diamondille selväksi hän varastaa varoitusviestin ja pakenee. Apua hän saa kapakkalaulaja Connie Breastfullilta (Sophie Daumier) sekä haavoittuneen Diamondin pelastaneelta Gordonilta (José Calvo).

Suomessa aikanaan varsin suosittu Giuliano Gemma esittää jälleen kerran amerikkalaistyylistä sankaria, jolle velvollisuus on ensisijainen asia, eli poikkeaa paljon vaikkapa Eastwoodin roolihahmoista. Poikamaisen olemuksen myötä hänen tähdittämissä elokuvissa on myös usein romantiikalle aikaa. Itse en ole täysin ymmärtänyt Gemman elokuvien tai miehen itsensä suosiota. Sen enempää elokuvat kuin näyttelijäkään eivät ole lajin heikompia, mutta pääosin niistä puuttuu omaperäisyys, jos sellaisena ei pidä varsin akrobaattisia toimintakohtauksia. Gemmahan oli alun perin stunt-näyttelijä, joten tuota erikoisominaisuutta käytettiin paljon hyväksi. Eikä ainoastaan hänen kohdalla. Minusta kuperkeikat ym. tappelujen tuoksinassa näyttävät enempikin huvittavilta, etenkin kun elokuva saa vakavampia sävyjä, mitä pidemmälle tarina etenee. Saluunatappelun aikana olisi mopo saattanut karata tekijöiden kädestä, mutta nyt se kerrankin loppuu ajoissa, ennen kuin se menee tahattoman huumorin puolelle. Gemma saa harvoin mitään ruhjeita tappelujen aikana.

Vuonna 1966 valmistui niin loistavia westernejä, että tämäntasoiset leffat jäävät väkisinkin niiden jalkoihin. Kyseessä ei nimittäin ole huono elokuva. Tarina ei ehkä ole omaperäinen, ja vähän epäuskottavaa on, ettei Fort Yumaan saada mistään päin lennättimellä yhteyttä. Luulisi, että joku linja olisi korjattu, kun suurimmat sotatoimetkin ovat ohitse. No, ilman tuota ei olisi koko elokuvallekaan aihetta. Petturin paljastuminen oli ainakin itselle jonkinmoinen yllätys, vaikka olisi pitänyt huomata, että kolmikon matkan tekoa estävien roistojen listimisen suhteen on kapteeni Lefevren liipaisinsormi varsin herkkä. Diamond kokee varsin epämiellyttävän kidutuksen, kun mies sidotaan auringonpaisteeseen ja päähän asetetaan verkko, joka estää häntä sulkemasta silmiään. Sokeaksi tekeytyneenä hän hoitelee lopulta itsensä vapaaksi. Samaa juonenkäännettä käytettiin myös ”Mannajassa”. Siinä sankari oli likipitäen pelkästään kuuloaistinsa varassa. Lopputaistelun kohdalla pitää taas ihmetellä, että jos kaksi miestä tappelee aseitta, niin minkä takia sivusta katsova kolmas mies ei vain posauta kumpaakin hengiltä, koska ei tälle siitä mitään omantunnon tuskia tulisi.

Näyttelijöistä ei mieleen jää juuri kuin José Calvon esittämä Gordon, jonka on onnistunut välttämään sodan valitsematta kumpaakaan puolta ja Murphyn lain mukaisesti hän saa surmansa. Nello Pazzifini on myös ok, mutta miehen roolihahmo kuolee jo varsin varhaisessa vaiheessa. Elokuvan pahoista pojista ei kukaan nouse ikimuistettavaksi pahikseksi eikä sitä tee yhdellä huonoimmalla roolinimellä varustettu Sophie Daumier. Daumierille on kylläkin varsin full breast. Hänen ja Gemman romanssi on varsin yhdentekevä. Tekijöitä on kiitettävä, kun eivät ole valinneet sodan osapuolten väliltä puolta, ei vaikka sankarimme onkin "Johnny Rebel". Konfederaation lippua ja asepukua ei voi pelkästään pitää rasismin tai rotusorron merkkinä.

Musiikki on merkitty Morriconelle Gianni Ferriolle. Alkuteema kuulostaisi amerikkalaissävyistään huolimatta Morriconelle, mutta tiedä sitten mikä on asian laita.

Arvosana: **½


fort_yuma_gold-normal.jpg