The Living Coffin (El grito de la muerte)
 
Pääosissa: Gastón Santos, María Duval, Pedro de Aguillón
 
Ohjaus: Fernando Méndez (1959) 72min
 
Gastón (Gastón Santos) ja hänen apuri Coyote Loco (Pedro de Aguillón) saapuvat haciendalle selvittämään merkillisen veistoksen arvoitusta. Haciendalla eletään taikauskossa: Doña Clotilde (Carolina Barret) on kuollut vuosi sitten, järkensä menettäneenä, menetettyään lapsensa suon silmään. Hän ehti veistää kaksi veistosta, ”Valittavaa naista”, joista toinen on Gastónilla ja toinen kaupungin tohtorilla (Antonio Raxel). Kaupunki on tyhjentynyt, sillä kaikki uskovat ”Valittavan naisen” tuovan epäonnea. Clotilden sisar Doña María (Hortensia Santoveña) on iskenyt puukon kellotauluun, sillä vanhan uskomuksen mukaan ajan pysäyttäminen estää kuolleita nousemaan haudastaan. Hän kun pelkää, että sisar pitää häntä syyllisenä lasten kuolemiin ja hakee hänet kuoltuaan vaeltamaan kanssaan. Sisarentyttö María Elena (María Duval) ei tähän usko, vaan irrottaa puukon ja laskee pahan voimat valloilleen. Doña María kuolee, ja aivan kuten Clotilden arkku, myös hänen arkku katoaa hautakryptasta. Gastón uskoo kaikella olevan järkevä selitys, mutta tapahtumat vaikuttavat päinvastaiselta.
 
Elokuva (kauhuwestern) on saanut innoituksensa meksikolaisesta kansantarusta, valittavan naisen legendasta (La Llorona), jossa kaunis nainen (María) tappaa lapsensa saadakseen haluamansa miehen, joka kuitenkin hylkää naisen. Nainen tappaa itsensä ja jää elävänä kuolleena vaeltamaan ja huhuilemaan lapsiaan: "Ay, mis hijos! Ay, mis hijos!" Mikäli tämä legenda ei ole tuttu, elokuva tuntuu varsin sekavalta. En tiennyt tätä itsekään, vaan piti luntata ja aukesihan se sitten paremmin. Elokuva jättää paljon kertomatta legendaan liittyen, mikä onkin hyvä asia, että katsojalle jää jotain pohdittavaa: lasten kuolema jää mysteeriksi, joskin Clotilde on pitänyt sisartaan vastuullisena tapahtumasta. Clotilde on suunnitellut menevänsä naimisiin tohtorin kanssa, mutta tämä kariutui lasten kuoleman jälkeen. Miksi, sitä ei kerrota. Mutta Clotilden antama veistos saattaa viitata, että tohtorilla on jotain tekemistä asian kanssa. Tohtori on alkoholisoitunut, ja Gastónille hän sanoo todella rakastaneensa Clotildea, ja ettei suostu myymään veistosta, sillä se on hänen rakkain muistonsa. Tohtorikin kokee lopulta Doña Marían kohtalon.
 
Yliluonnollisuus pitää elokuvaa jotenkuten kasassa, sillä westernin osuus on vaatimaton. Gastón on saanut vaikutteita ”Etäisten laaksojen mieheltä”, ainakin vaatetuksen osalta. Tapahtumat sijoittuvat muutamaan paikkaan ja useimmiten iltaan, jolloin hämäryydellä ja varjoilla on saatu lavasteiden huokeutta piiloon. Puitteista tuleekin mieleen Roger Gormanin elokuvat, jotka tehtiin varsin pienillä kustannuksilla. Gorman onnistui houkuttelemaan kuitenkin kuuluisia nimiä elokuviinsa, kuten Boris Karloff ja vielä tuntematon Jack Nicholson. Gastón Santos puolestaan on kuuluisa härkätaistelija, ja hänen roolihahmot oli yleensä nimetty pelkästään Gastóniksi. Tärkeäksi muodostui myös hänen hevosensa, joka on varsinainen Jolly Jumper, eli Lucky Luken viisas hevonen. Elokuvan alkuteksteissä lukeekin: Gastón Santos y su caballo Rayo de Plata (… ja hänen hevosensa Rayo de Plata). Leikillisesti voikin sanoa, että noista kahdesta juuri hevonen on parempi näyttelijä.
 
”B-luokan elokuva” ei ole välttämättä synonyymi huonolle, pidettiinhän Leonenkin westernejä sellaisina. Mutta jos mikään osa-alue (tarina, näyttelijät, tyyli) ei pysty tuon riman yläpuolelle, elokuvasta tulee melko yhdentekevä. Rima pysyy kuitenkin paikallaan, kun sen alittaa, eivätkä tekijät Ed Woodin tasolle sentään alennu, vaikka kauhukohtaukset välillä ovatkin tahatonta komiikkaa. Kunnianhimoista visiota on kuitenkin syytä arvostaa, joskin La Lloronan tarinasta löytyy varmasti monin verroin parempia elokuvia. Ja mitä tulee siihen yliluonnollisuuteen, jätetään se kertomatta.
 
Arvosana: **
 
 
the_living_coffin-normal.jpg