Petturit hirteen, companeros! (Vamos a matar, compañeros (Compañeros)
 
Pääosissa: Franco Nero, Tomas Milian, Jack Palance
 
Ohjaus: Sergio Corbucci (1970) 120min
 
Meksikossa on presidentinvaalit ja äänestäjiä painostetaan äänestämään Porfirio Diazia. Eräällä äänestyspaikalla syntyy kapina, jonka seurauksena Vasco (Tomas Milian) nousee vallankumouskenraali Mongon (José Bódalo) joukkojen johtajaksi, tapettuaan armeijan everstin (Eduardo Fajardo). Ruotsalainen asekauppias Yodlaf Peterson (Franco Nero) saapuu San Bernardinoon, jonka Vasco on vallannut. Mongo haluaa pankin kassakaapin sisällöllä ostaa Yodlafin aseet, mutta kassakaappi on murtovarma ja voidaan avata vain tunnussanalla. Ainoa elossa oleva tunnussanan tietävä on professori Xantos (Fernando Rey), joka on Fort Yuman vankilassa. Yodlaf lähtee yhdessä Vascon kanssa vapauttamaan professoria, jonka ajatusmaailmaan ei kuulu väkivalta. Kaksikko päätyy etsintäkuulutetuiksi ja he saavat peräänsä Yodlafin vanhan asekauppiastoverin Johnin (Jack Palance) ja tämän tiedustelijahaukan Marshan. Johnilla on henkilökohtaisia kalavelkoja Yodlafille. Operaation aikana jokainen joutuu pohtimaan omaa maailmankuvaansa.
 
Kaksi vuotta ”Ammattitappajan” jälkeen Corbucci palasi samaan aiheeseen, jossa eurooppalainen asekauppias myy aseitaan niille, joka niistä eniten maksaa. Puolalainen Sergei Kowalski vaihtui ruotsalaiseksi Yodlaf Petersoniksi. Meksikolaistaistelija ei ole tällä kertaa kapinan johtaja, vaan vain yksi ratas koneistossa. Tämän asetelman myötä elokuva keskittyy enemmän parivaljakon tehtävään, ja varsinainen vallankumoustaistelu jää vähemmälle. Elokuvan pahis on pilveä polttava Yodlafin entinen bisneskumppani, joka haluaa kostaa menetettyään kätensä. Yleissävy on kepeämpi, ja etenkin lopun osalta huumori on varsin mustaa. Eli, yksi yhteen elokuvat eivät ole, vaikka yhtäläisyyksiä em. lisäksi on paljon. Yhteistä on myös Eastwoodin samana vuonna tähdittämään elokuvaan ”Kourallinen dynamiittia”, jossa varsin epätodennäköinen kaksikko, nunna ja asekauppias, päätyvät vallankumoustaisteluihin.
 
Itse koin ”Compañerosin” ”Ammattitappajaa” hieman parempana, eheämpänä elokuvana. Näyttelijätyö on parempaa: Milian pesee Musanten ilmeikkäämpänä ja karismaattisempana. Naisosaa esittävä Iris Berbenin tulkinta on lämpimämpi kuin Giovanna Rallin, josta päällimmäisenä jäi mieleen koppava olemus. Jack Palance saa Johnin roolista enemmän, kun pahisten puolella ei ole niin montaa nimiroolia. Johnin ja Yodlafin yhteinen historia on nyt selkeämpi kuin Sergein ja Curlyn, ja samaistuminen hahmoihin on helpompaa, kun vakava aihe ei hallitse koko aikaa ja päähahmoissa tapahtuu kehitystä elokuvan edetessä. Elokuvan synkkä huumori on paras tapa kuvata Meksikon sekasortoista aikaa, joka voisi olla George Orwellin ”Eläinten vallankumouksesta”: vapaustaistelijoita on vähän joka lähtöön, Emiliano Zapatan ja Pancho Villan johdolla. Kenraaleiksi pääsee miehiä, joita kiinnostaa lähinnä oma hyvinvointi. Tämmöinen on myös kenraali Mongo, joka ei haluakaan ostaa aseita, vaan jakaa rahat Yodlafin kanssa. Vastapainona on Xantosin edustama pasifistinen linja, jonka kannattajat ovat nuoria (vrt. opiskelijoiden hippiliike). Tätäkin ryhmää uhkaa kahtiajako, kun toiset olisivat valmiit tarttumaan aseisiin, kun taas Xantosille uskolliset ovat valmiita kääntämään toisen posken. Ei siis mikään ihme, että vallankumous kesti vuosikymmenen.
 
Hauskoista hetkistä huolimatta kyseessä ei ole komedia, ja varsinkin lopussa kahden miehen armeijan hyökkäys Mongon joukkoja vastaan on hurja. Siinä viitataan Corbuccin läpimurtoelokuvaan ”Djangoon”, kun Franco Nero nappaa konekiväärin käteen ja niittää vihollista kuin viljaa. Kaiken ohessa ehditään pohtiman myös syvällisyyksiä, lähinnä Xantosin toimesta, joskin hahmon viittaus toiseen kohtalaisen tunnettuun pasifistiin ja lopun marttyyrikohtalo ovatkin turhan ilmeisiä. Heikkouksiin voi lukea myös ”Ammattitappajaa” vaivannut sattumanvaraisuus, eli kun tarvitaan esim. munkin asustetta, niin sellainenhan löytyy vaikka Rio Granden rannoilta. Joku olisi voinut myös ristiä Yodlafin ihan oikealla ruotsalaisnimellä. Italialaisille termi ”Gre-No-Li” ei ole voinut olla tuntematon: AC Milanin ruotsalaiskolmikko Gunnar Gren, Gunnar Nordahl ja Nils Liedholm kylvi 50-luvulla tuhoa Italiassa: roomalainen Corbucci olisi voinut valita etunimeksi vaikka Gunnarin, sillä Nordahl pelasi aikanaan myös AS Roomassa, (ellei Corbucci sitten kannattanut S.S. Laziota). Myöskään yritys käyttää ruotsin kieltä ei ole ihan onnistunut, joskin Neron ja Reyn artikuloinnissa on hiukkasen toivomisen varaa. Morriconen vauhdikas teemamusiikki lennättää elokuvaa eteenpäin, joten moiset epäolennaisuudet eivät haittaa kokonaisuutta.
 
Arvosana: ****
 
 
companeros-normal.jpg