Nopeat ja kuolleet (The Quick and the Dead)
 
Pääosissa: Sharon Stone, Gene Hackman, Russel Crowe
 
Ohjaus: Sam Raimi (1995) 105min
 
Lady (Sharon Stone) saapuu kaupunkiin, jossa järjestetään erikoinen kilpailu, pudotussysteemillä etenevä haasta-kenet-haluat kaksintaistelu. 123 000 dollarin palkintoa saapuu havittelemaan erikoinen joukko. Ladyllä on vain mielessään kohdata kilpailun järjestäjä John Herod (Gene Hackman). Sama tähtäin on Herodin pojalla, Kidillä (Leonardo DiCaprio). Herod haluaa kohdata entisen taistelutoverinsa, uskoon kääntyneen saarnaaja Cortin (Russel Crowe). Herodia vihaavat kaupunkilaiset ovat palkanneet palkkamurhaaja Cantrellin (Keith David) haastamaan hänet. Lady ja Cort alkavat tuntea vetoa toisiinsa, mutta kaikkien asiat mutkistuvat, kun välierissä kohtaavat Herod ja Kid sekä Lady ja Cort.
 
Kun sain elokuvan, täysin yllätyksenä ja pyytämättä, ensimmäiset tuntoni olivat, että ”jaahas, tämmöinen tällä kertaa.” Olin kokonaan sivuuttanut kyseisen elokuvan, vaikka se on joskus televisiossakin esitetty. Keksin elokuvan katsomiselle vain kaksi syytä: kulttiohjaaja Sam Raimi (”Evil Dead” - trilogia) ja Sharon Stone tiukoissa nahkahousuissaan. Vaan lopulta elokuva muodostui varsin viihdyttäväksi, vaikkakin tarinaltaan melkoiseksi höpö-höpöksi. Pauli Hanhiniemi esitteli joskus jonkin Kolmannen naisen laulun ”omituiseksi sekoitukseksi”, ja nuo sanat pätevät tähän yhtä hyvin. Käsikirjoittaja Simon Moore on westerninsä katsonut, ja viittauksia löytyy sekä amerikkalaisesta että eurooppalaisesta tyylistä, sama pätee Alan Silvestrin hienoon musiikkiin. Alkuperäinen käsikirjoitus olikin kunnianosoitus spagettiwesterneille, mutta sitä muutettiin hieman amerikkalaisempaan suuntaan.
 
Elokuva on visuaalisesti näyttävä ja toimintakohtaukset ovat tyyliteltyjä: on tiivistyvää kuvakulmaa kaksintaisteluista ja paljon hidastuksia, raamatullisia viittauksia Herod (Herodes) ja kaupungin nimi Redemption (vapahdus), aseiden käsittely on melkoista taidetta ja parhaat ovat taidoiltaan yli-inhimillisiä, kaksintaistelut käydään kellon määräämänä hetkenä (”Vain muutaman dollarin tähden”) ja tällä kertaa merkin antaa kellotorni. Henkilöt ovat menneisyytensä riivaamia (Jimmy Stewartin westernit), päähenkilö, nimetön kostaja (okei, lopussa paljastuu Elleniksi), on joutunut nuoruudessaan tahtomattaan vastuuseen läheisensä kuolemasta (”Huuliharppukostaja”). Asteittain paljastuvilla takautumilla paljastetaan se, miten hänen isänsä (Gary Sinise, nimetty vain Marshalliksi) kuoli, ja mikä on saanut Ellenin kostonhaluiseksi. Vaan eipä se tappaminen niin helppoa lopulta olekaan, vaikka olisi miten nopea ja tarkka. Kaikenlaista huttua Stonekin on urallaan tehnyt (mm. ”Poliisiopisto 4”), mutta naispuolisen Eastwoodin tulkinta on häneltä onnistunut. Sekä Herod ja Kid kärsivät kumpikin vaikeasta isäsuhteesta, Herodin isän ollessa väkivaltainen ja Kid puolestaan yrittää saada isänsä hyväksynnän. Leo oli tuottajanakin toimineen Stonen valinta rooliin, jotenkin vaan DiCaprion hahmo alkaa ärsyttää, eikä hänen poikamainen olemus kauheasti asiaa auta. Lopussa hän kuitenkin todistaa olevansa hyvä näyttelijä. Hackmanin roolisuoritus ei juuri poikkea hänen 90-luvun tunnetuimmista rooleistaan (”Armoton”, ”Rajaton valta”). Russel Crowe esiintyi ensimmäistä kertaa amerikkalaisessa elokuvassa, kun taas veteraaninäyttelijä Woody Strodelle elokuva oli viimeinen, samoin Roberts Blossomille. Sivuosissa nähdään vielä sellaisiakin nimiä kuin Pat Hingle ja Lance Henriksen.
 
Palatakseni tarinaan, niin tuollainen kaksintaisteluturnaus ei ole järin uskottavaa. Palkintopotti on kasvanut vuosien aikana melkoiseksi, ja kun lahjoittajaksi kerrotaan Herod ja Wells & Fargo, niin olettaa sopii, että rahat ovat peräisin jostain postivaunuryöstöstä. Alussa saamme ihastella kauniita maisemia, mutta muuten tapahtumat sijoittuvat kaupunkiin. Mihinkään yllättävään loppuratkaisuun ei päädytä, mutta tällä kertaa tyyli meneekin asiasisällön edelle. Erityisen hienoa on, ettei naissankarista ole tehty koomista, kuten Doris Dayn esittämästä ”Calamity Janesta” tai turvauduta tirkistelyyn ja kissatappeluihin kuten ”Bandidasissa”, vaikka paljas pinta elokuvan kansainvälisessä julkaisussa vilahtaakin.
 
Raimin aiemmat elokuvat olivat olleet melko verisiä, mutta nyt verellä ei pahemmin lutrata. Yritin kovasti bongata Raimin luottonäyttelijä Bruce Campbelliä elokuvasta, mutta en löytänyt, vaikka hänet lopputeksteissä mainitaankin. Internetin ihmeellinen maailma tietää kertoa, että hänen kohtaukset on leikattu pois. Tämä on tietääkseni ainoa Raimin elokuva, jossa Campbelliä ei siis nähdä.
 
Arvosana: ***½
 
 
the_quick_and_the_dead-normal.jpg