Hyvät, pahat ja rumat (Il buono, il brutto, il cattivo/The Good, The Bad and The Ugly)
 
Pääosissa: Clint Eastwood, Eli Wallach, Lee Van Cleef

Ohjaus: Sergio Leone (1966) 171min
 
Tuco Benedicto Pacifico Juan Maria Ramirez (Eli Wallach) ja Blondie (Clint Eastwood) ovat keksineet tuottoisan bisneksen, jossa Blondie tuo etsintäkuulutetun Tucon lain eteen, pelastaen tämän sitten hirsipuusta ampumalla köyden poikki jne. Angel Eyes (Lee Van Cleef) on palkattu etsimään yhdessä Bakerin (Livio Lorenzon) kanssa rahakuljetuksen ryöstänyttä Jacksonia, joka on ottanut Bill Carsonin (Antonio Casale) henkilöllisyyden. Kun Tuco ja Blondie riitautuvat rahanjaosta, Blondie vie Tucon erämaahan ja jättää sinne. Tuco selviää hengissä ja päättää kostaa viemällä Blondien erämaahan. Kun loppu on jo häämöttämässä, vastaan tulee Konfederaation hevosvaunu, joiden kyydissä on kuolemaisillaan oleva Bill Carson. Tämä kertoo Tucolle hautausmaan nimen, johon rahat on kätketty, ja Blondielle haudan nimen. Blondien toivuttua miehet päätyvät Konfederaation asepuvuissa Battervillen sotavankileirille, jossa kersanttina on Angel Eyes. Kiduttamalla Tucoa hän saa selville rahakätkön, mutta Blondien hän ottaa mukaansa, ja Tucon hän lähettää hirsipuuhun. Vaan Tucosta ei pääsekään noin vain eroon.

”HPR” lienee kaikkein tunnetuin western, monien mielestä myös paras. Monet, jotka eivät yleensä katso westerneitä, pitävät siitä. Lännenelokuvaviittauksissa päädytään usein elokuvaan tai sitten sen musiikkiin, kuten vaikkapa ”Kummelissa”, ja Metallica käytti Ecstacy of Goldia keikkojensa introna. Radio Suomen elokuvamusiikin iltojen yksi eniten toivotuimmista esityksistä on juuri Morriconen säveltämä pääteema. Tucon haudan etsintä pyörivine kameroineen ja kolmen miehen showdown ovat jääneet elämään ikimuistoisesti. Imdb:n käyttäjien listoissa se on lännenlokuvista #1 ja kaikkiaan #5. Nuo arviot ovat aina tietysti ohjaavia, monet kun liittyvät ylistämään jotain vain massan mukana. Henkilökohtaisesti en arvosta esimerkiksi ”Yön ritaria” kovinkaan korkealle, mutta viime kädessä arviot ovat aina henkilökohtaisia mielipiteitä eikä niistä saa mieltään pahoittaa.

”HPR” on ns. dollari-trilogian viimeinen osa, mutta kuitenkin ensimmäinen osa, sillä vaikka kaikissa trilogian elokuvissa Eastwoodin hahmo on eriniminen, on hän pukeutunut samalla tavalla. Ja ”HPR:ssä” hän löytää itselleen ponchon. Tarina on peräisin Luciano Vincenzonin ja Leonen päistä. Miehet kirjoittivat myös elokuvan ”Vain muutaman dollari tähden”. Poikkeuksena edeltäviin elokuviin, nyt sivutaan jo yhteiskunnallisia asioita, kun tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltain varsin veriseen sisällissotaan. Elokuva onkin siis osittain myös sotaelokuva komeine taisteluineen ja vankileirikuvaksineen. Loppukädessä se on kuitenkin viihteellinen seikkailu kolmen miehen yrityksestä selviytyä, ja rikastua, sodan tiimellyksessä. Päähenkilöt eivät valitse puoliaan aatteellisista syistä, eikä sitä tee itse kerrontakaan: olisi kovin helppo valita pohjoisten puoli, mutta heidän julistamansa orjien vapautussota kärsi jonkinlaisen inflaation presidentti Lincolnin todettua, että sota pitää lopettaa, kävi orjakysymyksen kanssa miten tahansa. Sodan raakuus huipentuu Branstonin sillan taistelussa, joka Blondien sanoin on hirvittävintä koskaan näkemäänsä miesten haaskausta, kun kumpikaan osapuoli ei halua luovuttaa siltaa toiselle, eikä sitä myöskään saa tuhota. Branston on kuin pienoismalli kaikkien asemasotien äidistä Sommen tai Verdunin tapahtumista: vuorotellen osapuolet järjestävät tuhoon tuomittuja yrityksiä vallata jotain, mikä on vain kärpäsen paska pääesikunnan seinällä. Vähemmän mairitteleva kuvaus sotajoukkojen johdosta. Pohjoisten joukkojen kapteeni Clinton (Aldo Giuffre) toteaa, ettei osapuolilla ole muuta yhteistä kuin se, että he ovat humalassa. Sillä loppupelissä mies löytää taistelutahtonsa (rohkeutensa) pullosta. Siihenhän on helppo yhtyä, oli sitten kyse sodasta tai rakkaudesta. Noihin aikoihin ei vielä ollut sopimuksia sotavankien kohtelusta. (Tai eihän nykyäänkään jotkut maat sopimuksia tottele, jos ”oman maan etu” sitä vaatii) Tiettäväsi mitään Battervillen vankilaa ei ole ollut olemassa, mutta Andersonville, johon Angel Eyes viittaa, oli sen sijaan pahamaineinen Konfederaation sotavankileiri, jonka rinnalla Abu Ghraib, yhtään vähättelemättä heidän kärsimyksiään, oli kuin rippileiri.

Leffan päähenkilöt ovat siis ”Hyvä” (Blondie), ”Paha” (Angel Eyes) ja ”Ruma” (Tuco). Pian kuitenkin huomaa, etteivät yksittäiset adjektiivit kuvaa vain yhtä henkilöä. ”Paha” on likipitäen pelkästään paha, ja sitä myöten Angel Eyes jää kahden muun varjoon, eikä Cleefillä oikein ole mahdollisuutta tehdä yhtä monisyistä tulkintaa kuin eversti Mortimerina. ”Hyvä” on myös paha. ”Ruma” on sekä paha että hyvä: Tuco on meksikolaistaustainen rikollinen ja resupekka, jolla on vessapaperirullan mittainen rikosrekisteri, joka myös kasvaa, vaikkei mies mitään tekisikään. Hän on kuitenkin olosuhteiden uhri: kotiseudulla oli kaksi mahdollisuutta selvitä, joko tulla papiksi tai roistoksi. Tuco valitsi jälkimmäisen ja toteaa pappisveljelleen Pablolle sen olleen vaikeampi tie, ja muistuttaa, että hän oli se, joka huolehti kodista Pablon opiskellessa papiksi. Tucoon onkin helppo samaistua: hän valehtelee Blondielle kuinka hänellä on veli, jonka luokse voi aina palata, vaikka tapaaminen päättyi nyrkiniskuihin. Lähtökohdista ja vallitsevasta tilanteesta huolimatta optimistisuus paistaa miehessä ja hänen kyvyssään selvitä hengissä, vaikka hän tietääkin asioiden todellisen tilan. Hänen lempinimensä ei suotta ole ”Rotta”. Blondie sen sijaan on enempi onnettaren suosiossa, mikä lisää hahmon myyttisyyttä. Ja Clint on sama ´cool´ Clint kuin aina. Alkujaan Leone suunnitteli Tucon rooliin Gian Maria Volontea, mutta totesi, että tämä olisi turhan maaninen. Eli Wallach tekeekin loistosuorituksen. Tuco taitaa olla yhdessä ”Luodin lain” Cuchillon ohella ensimmäinen meksikolaishahmo, joka on muiden pääosanesittäjien kanssa yhdenvertainen.

Elokuva etenee varsin verkkaisesti. Ensimmäiset repliikit lausutaan 10 minuutin jälkeen. Sekä Blondie että Angel Eyes ovat perinteisiä jäyhiä, vähäpuheisia miehiä, mutta Tucolta tulee tekstiä, ja vieläpä varsin hurttia huumoria Blondien kuivan sanailuun verrattuna. DVD-julkaisuun on lisätty kohtauksia, joihin on jälkikäteen äänitetty Eastwoodin ja Wallachin dialogit. Cleef oli jo kuollut aiemmin, mutta kohtuullisen pätevä imitaattori on saatu tilalle. Kohtaukset eivät varsinaisesti tuo mitään lisää elokuvaan, mutta poistaa tietyn ihmettelyn tapahtumien osalta, kuten miten Tuco sai kumppanit mukaansa, kun hän yritti hirttää Blondien, tai miten Angel Eyes sai vihiä Battervillen sotavankileiristä. Kestosta päätellen Yle myös esittää tämän pitemmän version. Bonuslevyllä on myös pidennetty versio Tucon pahoinpitelystä, mutta onpahan tuota ihan riittämiin itse elokuvassakin. Elokuvan maisemat näyttävät vielä komeammilta kuin Leonen edellisissä elokuvissa eikä TV-ruutu oikein tee sille oikeutta. Ja jos jotain miinusta pitäisi todeta, niin lopussa sillan räjäytyksen jälkeen osapuolten sotilaat ovat hävinneet paikalta melko rivakasti. Ja vaikka Angel Eyes saakin vihjeen, että kadonneet, elossa olevat sotilaat ovat mahdollisesti Battervillen vankileirillä, niin mysteeriksi jää, miten miehestä tuli kersantti.

Jos joku ei ole elokuvaa nähnyt, niin nyt lauantaina viinapullot kaappiin ja TV:n eteen kello 22.05.

Arvosana: *****


the_good_the_bad_the_ugly-normal.jpg