Suuri Hiljaisuus (Il grande silenzio/The Great Silence)
 
Pääosissa: Jean-Louis Trintignant, Klaus Kinski, Vonetta McGee

Ohjaus: Sergio Corbucci (1968) 105min
 
Joukko lainsuojattomia piileskelee palkkionmetsästäjiltä lumisilla vuorilla Utahissa, odottaen kuvernöörin armahdusta. Palkkionmetsästäjiä johtaa häikäilemätön, mutta lain puitteissa toimiva Loco (Klaus Kinski). Palkkionmetsästäjiä haastaa laillisiin kaksintaisteluihin puhekykynsä menettänyt Silence, joka vihaa palkkionmetsästäjiä yli kaiken. Kun Loco on tappanut kaksi kohdetta, näiden omaiset, mm. leski Pauline (Vonetta McGee) palkkaavat Silencen haastamaan Locon. Komennuksen Snow Hilliin saava sheriffi Burnett (Frank Wolff) aikoo tuoda alueelle järjestyksen, mutta tämän keinoja ei hyväksy paikallinen rauhantuomari ja kauppias Pollicut (Luigi Pistilli), joka rahoittaa palkkionmetsästäjien toimintaa.

Sen enempää tämän mestariteoksen juonesta ei ole syytä kertoakaan, paitsi, että se tuulettaa perinteisen westernin rajoja pyörremyrskyn lailla, tavalla, joka ei olisi ollut mahdollista Atlantin toisella puolella eikä Euroopassakaan oltu vastaavaa nähty. Mikäli tarina ei kokisi tuota kummallista käännettä, olisi se vain yksi western muiden joukossa. Ensimmäisen katsomuskerran jälkeen istuinkin tuolissa ja totesin: ”Mitä helv…?”

60-luvun ”Westerns Italian Style – dokumentissa” pääosanesittäjä Jean-Louis Trintignant sanoo suostuneensa rooliin, jos hänen ei tarvitsisi puhua, koska ei osannut puhua englantia juuri lainkaan. Tämä on osaltaan muovannut tarinaa, jossa Silence on lapsena todistanut vanhempiensa kuolemaa palkkionmetsästäjien toimesta. (Corbucci tosin sanoo mykän hahmon olleen pitkäaikainen haave, eräänlainen parodia vähäpuheisia asesankareita kohtaan.) Estääkseen poikaa kertomasta tapauksesta, eräs palkkionmetsästäjä viiltää pojan kurkun auki, ja sitä myöten äänihuulet kelvottomiksi. Näin saadaan sankarimme viha kyseistä ammattikuntaa kohtaa. Kun vaikkapa Leonen elokuvissa palkkionmetsästäjät olivat sankareita, ovat ne Corbuccin käsittelyssä viheliäisiä, lain harmaalla alueella toimivia roistoja, teema, joka on tänä päivänäkin yhtä ajankohtainen esim. talouskeinottelussa ja dopingin käytössä. Sheriffi Burnett kysyykin jossain vaiheessa Locolta, että ottaako tämä yhtään palkkiota elävästä. Elokuvan valmistumisen aikaan kuolemantuomio oli poistettu vasta kahdesta Euroopan maasta (Islanti ja Saksa).

Corbucci on onnistuneesti pyrkinyt esittämään väkivallan realistisesti, toisin kuin lajityypissä yleensä: yhdestäkin lyönnistä mies vuotaa verta, eikä haavoittunut pysty välittömiin urotekoihin. Sama realistisuus pätee ihmisten toimimisessa lain puitteissa: Silence haastaa, tai oikeammin ärsyttää, vastustajansa vetämään ensin, ja sitten salamannopeana joko tappaa tämän tai ampuu tältä peukalot, koska laissa ensin vetänyt on aina syyllinen. Elokuvan väkivallan myötä tämäkin raina sai K-18 statuksen, ja Suomessa leikattu versio esitettiin vasta 1989. Kohua herätti myös valkoisen Trintignantin ja tummaihoisen McGeen lemmiskelykohtaus, joka vuonna 2012 tuntuu varsin erikoiselta, etenkin kuin kyseisellä kohtauksella on paikkansa elokuvassa ja on vieläpä varsin kiusattomasti toteutettu.

Pohjolan asukasta kiehtoo myös elokuvan ympäristö (Alpit luulisin): lunta on maisemassa yhtä paljon kuin Suomessa muutaman kuluneen vuoden aikana yhteensä. Lumi onkin luonteva elementti korostamaan roolihahmojen taistelua jokapäiväisessä elämässä: hevoset uppoavat lumeen vatsaansa myöten, liikkuminen on hankalaa ja hiljaisuus sekä yksinäisyys korostuvat valkoisessa maisemassa. Snow Hillin osalta lumen virkaa muuten tekee partavaahto! Ulkokuvauksissa on ilmeisesti käytetty jonkinlaista filtteriä, sillä kuvassa on rusehtava sävy, näyttäen paikoin jopa vähän mustavalkoiselta materiaalilta.

Koska sankari on mykkä, mielenkiinto kääntyy helposti muihin henkilöihin. Kinski nouseekin elokuvan keskushahmoksi: Silence kohtaan hän on pelkuri, Paulinea kohtaan rasisti ja sadistinen ”asiakkaitaan” kohtaan, nuollen Pollicutin ahteria. Hän oli sanonut kuvausten aikana juutalaiselle Frank Wolffille, ”etten halua työskennellä viheliäisen juutalaisen kanssa. Koska olen saksalainen, vihaan juutalaisia”. Jälkeenpäin hän sanoi vain provosoineensa, koska Wolffin hahmon oli määrä vihata Kinskin hahmoa. (The Spaghetti Western Database) Oli asia miten päin tahansa, niin varmasti hän siinä onnistui.

Elokuvan pienehkö miinus on sen sekavahko alku, mutta puolen tunnin jälkeen se puksuttaa tyylikkäästi asemalle. En myöskään pitänyt sheriffi Burnettin tietynlaisesta kömpelyydestä. Italialainen äänimaisema on aivan omanlaisensa, mutta kun kyse on syömiskohtauksesta, niin aivan kaikkea ei tarvitsisi kuulla.

Digitaalisesti remasteroidussa versiossa suomentajalta on unohtunut suomentaa loppusanat, jotka on kirjoitettu italiaksi. Julkaisussa on myös vaihtoehtoinen loppu, josta tulee tunne, että se on tehty kieli poskessa. Elokuvan suomenkielisestä nimestä on kaksi versiota: ”Suuri hiljainen” lienee virallinen nimi, mutta yleisemmin näkee televisio- ja videolevityksessä käytettyä nimeä ”Suuri hiljaisuus”, joka on myös korrekti käännös alkuperäisestä nimestä.

Arvosana: ****½


the_great_silence-normal.jpg