Pääosissa: Burt Reynolds, Aldo Sambrell, Nicoletta Machiavelli
 
Ohjaus: Sergio Corbucci (1966) 91min
 
Rosvojoukkio, johtajanaan Mervyn Duncan (Aldo Sambrell) hyökkää Navajokylään ja tappaa koko heimon, yhtä lukuun ottamatta. Joe (Burt Reynolds) lähtee seuraamaan kosto mielessään. Joukkiolle on maksettu dollari jokaisesta vihamielisestä intiaanista, mutta Duncan ei ole tietoinen, että vihamieliset intiaanit on jo tuhottu, ja huomaa olevansa etsintäkuulutettu murhasta. Siitä riehaantuneena hän aikoo tuhota pikkukaupungin, kunnes saa ehdotuksen tohtori Chester Lynneltä (Pierre Cressoy): he ryöstävät junan, joka kuljettaa 500 000 dollaria Lynnen kotikaupunkiin. Joe puuttuu asiaan varastamalla junan sen varastaneilta ja vie sen oikeaan osoitteeseen. Peläten Duncanin kostoa, kaupunkilaiset palkkaavat Joen tekemään selvän joukkiosta. Joe pyytää palkkioksi 1 dollarin päänahasta sekä palkkion etsintäkuulutetuista, Duncanista ja tämän veljestä Jeffreystä (Lucio Rosato).
 
Burt Reynolds odotti toiselta pääosarooliltaan, Sergio Leonen elokuvasta, ponnahduslautaa, jonka ystävänsä Clint Eastwood oli saanut muutamaa vuosi aiemmin. Reynolds oli vain erehtynyt Sergiosta, ja sopimusteknisistä syistä ei voinut enää lähteä produktiosta. Reynolds ei pitänyt valmistuneesta elokuvasta ja joutui odottamaan läpimurtoaan vielä kotvan. Minä en ole koskaan pitänyt Reynoldsia kovin kummoisena näyttelijänä, jonka monet elokuvatkin ovat olleet keskikertaisia. Reynolds ei näytä eikä kuulosta intiaanilta. Mutta ei hänen osuus kuitenkaan elokuvaa kaada: käsikirjoitus vaan sattuu olemaan varsin yksipuolinen.
 
Corbucci itse ei ole ollut käsikirjoittamassa elokuvaa, vaan on istunut pelkästään ohjaajan tuolilla. Ja se valitettavasti näkyy. Ensimmäisen vajaan puolen tunnin aikana on tapahtunut jo niin paljon, että alkaa oikein hengästyttää. Eikä vauhti siitä hiljene. Tarinan uskottavuudessa (lajityyppiin nähden) on niin paljon aukkoja, etten niitä tähän edes viitsi sen kummemmin listata: riittää kun mainitsen, että jos yksi suomalainen sotilas vastaa 10 venäläistä, niin yksi Navajo vastaa ainakin 25 valkoista. Reynoldsin tulkinta on myös varsin huoleton, kun ottaa huomioon, että mies on menettänyt koko heimonsa. Fyysisesti rooli on ollut vaativa, ja Reynolds vipeltää ja hyppii vauhdikkaasti, kuten entisen stunt-näyttelijän pitääkin. Kaiken riehunnan sisälle on sitten tiputettu kaksi pohdiskelevampaa kohtausta: Joe haluaa päästä kaupungin sheriffiksi, jotta saa oikeutuksen tappaa Duncan laillisesti. Siihenhän sheriffi toteaa, että sheriffin on oltava amerikkalainen. Ja Joe kertoo, että hänen isänsä, isoisänsä jne. ovat syntyneet Amerikassa, kun taas sheriffin isä Skotlannissa. Eli kukas se oikea amerikkalainen oikein onkaan? Duncanin tausta paljastuu miehen omasta suusta: hän on puoliverinen, äiti intiaani, isä saarnamies. Äiti tapettiin ja poikaa hakattiin, ja lopulta hän oppi vihaamaa sekä intiaaneja että valkoisia. Tai ennemminkin häpeämään intiaanigeenejään. Tuosta olisi voinut rakentaa huomattavasti jotain syvällisempääkin, mutta nyt mies on vaan raaka murhaaja. Sivuosissa enimmäkseen näytellyt Aldo Sambrell onnistuu tulkinnassaan mainiosti.
 
Elokuvaan on kirjoitettu myös kolmas intiaanihahmo. Lynnen vaimon palvelija Estella (Nicoletta Machiavelli) on niin ikään puoliverinen, joka haluaa auttaa Joeta miten vain pystyy. Roolihahmo on vain juoksemalla kusten kirjoitettu, ja vaikka Machiavelli onkin kaunis katsella, niin vaikuttaa siltä, ettei häntä kiinnosta vähääkään näytellä.
 
Corbucci käyttää jälleen raakaa väkivaltaa, mutta sekään ei oikeastaan säväytä kaiken toiminnan keskellä. Toimintakohtaukset toimivat kyllä mallikkaasti, ja jos elokuvalta ei halua mitään muuta, niin elokuva täyttää varmasti kohdeyleisön toiveet. Joen ja Duncanin viimeinen välienselvittely on osuvasti viety intiaanien hautausmaalle. Elokuva pyrkii olemaan intiaaneja ymmärtävä teos, mutta nuoli ei ns. osu kohteeseensa. Joeta pahoinpidellään ja ruoskitaan väkijoukon edessä kuin Kristusta ikään, ja lopuksi laitetaan roikkumaan ristiasentoon, pää alaspäin. No, taisi olla Simon Pietari, joka ei mielestään ollut saman arvoinen ristiinnaulittavaksi Jeesuksen tavoin. Mutta onhan ”Navajo Joe” parikin askelta edellä niitä itäsaksalaisista propagandawesternejä, joiden pääosassa seikkaili Gojko Mitic.
 
Morriconen salanimellä tekemää sinänsä hienoa musiikkia toistetaan liian monta kertaa. Etenkin se intiaanihuudolla alkava "Navajo Joe - Main Title" muunnoksineen alkaa rasittaa kolmannen kerran jälkeen.
 
Arvosana: **½
 
 
navajo_joe-normal.jpg