Villiä hurjempi länsi (Blazing Saddles)
 
Pääosissa: Cleavon Little, Gene Wilder, Harvey Korman
 
Ohjaus: Mel Brooks (1974) 89min
 
Bart (Cleavon Little) on entinen orja, joka on joutunut rakentamaan rautatietä yhdessä muiden afroamerikkalaisten ja aasialaisten kanssa. Kyllästyttyään työnjohtajaansa Taggartiin (Slim Pickens), hän lyö tätä lapiolla päähän ja joutuu pidätetyksi. Kiero poliitikko Hedley Lamarr (Harvey Korman) haluaa anastaa rautatiereitin varrelle jäävän Rock Ridgen kaupungin maat ja komentaa Taggartin miehineen rettelöitsemään kaupunkiin. Kaupunkilaiset pyytävät kuvernööriltä apua (Mel Brooks), joka delegoi tehtävän Lamarrille. Tämä valitsee tehtävään Bartin, koska ei usko kaupunkilaisten hyväksyvän tätä. Bart ja entinen asesankari, ja nykyinen juoppo, Jim aka. Waco Kid (Gene Wilder) saavuttavat kaupunkilaisten luottamuksen ja puolustavat kaupunkia ensin viehättävää laulajaa Lily von Shtuppia (Madeline Kahn) ja sitten Lamarrin keräämää palkka-armeijaa vastaan.

Mel Brooks tarttui neljän muun käsikirjoittajan (Norman Steinberg, Andrew Bergman, Richard Pryor, Al Uger) kanssa Andrew Bergmanin tarinaan ja teki siitä hyvin brooksmaisen elokuvan, joka sisältää pikkutuhmia vitsejä, rotujen välistä taistelua ja westernejä parodioivia kohtauksia. Vitsien taso vaihtelee melkoisesti, johtuen kaiketi useasta kirjoittajasta. Brooksille tavanomaista on myös se, että välillä näyttelijät (yli)näyttelevät katsojalle kuin teatterissa eikä kameralle. Se on tehokeino josta joko tykkää tai ei, ja jonka Oliver Hardy osasi parhaiten. Brooksille ei mikään asia ole pyhä, ja hän tekee pilaa tasapuolisesti kaikista, vaikka valkoinen herraskansa saakin elokuvassa osaansa eniten. Valkoiset eivät elokuvassa ole mitään järjen jättiläisiä, joista pahin esimerkki on Brooksin itsensä esittämä kuvernööri Le Petomane. Tuottajia oli kauhistuttanut ”neekeri” sanan käyttö, jota käyttävät valkoisten ohella myös mustat roolihenkilöt. Brooks sai kuitenkin pitää päänsä eikä elokuvan dialogia ole siistitty: sen sijaan Lily von Shtuppin nimi oli tv-levityksessä muutettu muotoon ”Shhhhhh…”: nimi tarkoittaa jiddishin kielellä seksin harrastamista.

Mikään yksittäinen elokuva ei ole joutunut parodian kohteeksi, mutta ehkä eniten elokuvassa on vaikutteita ”Sheriffistä”. Muita mieleen tulevia elokuvia ovat ”Rio Bravo” ja ”Huuliharppukostaja”. Lily von Shtupp on parodia Marlene Dietrichistä ja tämän esiintymisistä lukuisissa elokuvissa, ja etenkin hänen viekoittelevista, matalaäänisistä laulunumeroistaan. En kyllä oikein ole koskaan ymmärtänyt, miksi saksalainen aksentti, puhumattakaan saksan kieli, olisi jotenkin eroottista. Varsinaisen tunnussävelen elokuvassa esittää monet western-tunnarit laulanut Frankie Laine. Mukana vilahtaa myös Count Basie orkestereineen, joka esiintyy jostain käsittämättömästä syystä erämaassa. Tyypillistä Brooksia sekin. Mutta sekään ei ole mitään verrattuna elokuvan loppukäänteeseen, jossa heitetään järjelle loputkin hyvästit. Hauskat sellaiset.

Bartin rooli oli ensimmäisiä pääosarooleja Cleavon Littlelle ja mies on itse asiassa varsin hauska roolissaan. Gene Wilderin esiintymistä voi toisinaan pitää rasittavana, mutta nyt hän saa esittää hieman vakavampaa hahmoa. Harvey Korman ja Slim Pickens näyttelevät samoja hahmoja, ja samalla tavalla, joita he ovat koko ikänsä esittäneet. Eli Korman on kovin teennäinen eikä mitenkään hauska ja Pickens vääntää Teksasin murretta, joka taas kuulostaa hauskalta. Kahnin hahmon rooli on hauskempi kuin mitä Kahn itse: naisen tarkoitus on vietellä Bart ja hylätä tämä verisesti, mutta kun Bart todistaa todeksi sen, mitä mustista miehistä puhutaan, niin se onkin Lily, joka murtaa sydämensä. Rotujen välisestä kädenväännöstä hauskin esimerkki on, kun yksi työnjohtajista (Burton Gilliam) pyytää mustia työntekijöitä laulamaan työn ohessa. Miehet alkavat laulaa mm. Frank Sinatran tulkitsemaa sävelmää ”I get a kick out of you”. Valkoiset miehet eivät pidä sitä ”paskaa” oikeana lauluna vaan vaativat ”Swing low, sweet cheriotia” ja ”Camptown Ladya”, jota taas mustat miehet eivät ole tunnistavinaan.

Mel Brooksin elokuvat ovat vähän kuin Queenin musiikki: niistä joko pitää tai ei pidä. Itse pidän pääosin molemmista. Jokin seikka tässäkin elokuvassa tosin ärsyttää: vitsit ovat ehkä turhan ilmeisiä eikä niitä osata lopettaa ajoissa, esimerkkinä kohtaus, jossa työmiehet syövät papumuhennosta. Ja mitähän siitä seuraa? Reilusti plussan puolelle elokuva kuitenkin menee, ollen westernkomedioista ihan kärkipäässä.

Arvosana: ***½


blazing_saddles-normal.jpg