Viimeinen seitsemästä (5 Card Stud)
 
Pääosissa: Dean Martin, Robert Mitchum, Inger Stevens
 
Ohjaus: Henry Hathaway (1968) 103min
 
Seitsemän miehen korttipeli päättyy, kun joukon muukalainen paljastuu korttihuijariksi. Suuttuneet pelaajat, Nick Eversin (Roddy McDowall) johdolla, vievät miehen lynkattavaksi. Ainoastaan Van Morgan (Dean Martin) vastustaa lynkkausta, muttei pysty estämään sitä. Seuraavana päivänä Van poistuu Denveriin. Tämän jälkeen alkaa pelaaja yksitellen kuolla. Kohtalokkaan korttipelin todistanut baarimikko George (Yaphet Kotto) vie tiedon Vanille, joka palaa Rinconiin. Yhä elossa olevat alkavat pohtia, onko murhaaja joukon ulkopuolinen. Nick uskoo ainakin niin. Ja mikä rooli on kaupunkiin tulleella pastori Jonathan Ruddilla (Robert Mitchum) sekä hurmaavalla Lily Langfordilla (Inger Stevens)?

Seitsemän miestä alkaa kuolla vuorotellen. Porukka pohtii, onko murhaaja yksi heistä vai joku ulkopuolinen? Juoni kuulostaa hyvin tutulta, eikä vähiten tule mieleen Agatha Christien klassikko ”Kymmenen pientä neekeripoikaa” tai kuten teoksen korrektimpi nimi nykyään kuuluu, ja mikä se oli alkujaankin, ”Eikä yksikään pelastunut”. Mutta eihän tämä Ray Gauldenin romaaniin perustuva elokuva yllä klassikoksi: suurin puute on se, että mitään varsinaista mysteeriä ei pääse syntymään, ja jos pääseekin, niin sen ratkaisemiseen ei tarvita ”harmaita aivosoluja”. Vika ei välttämättä ole Gauldenin alkuperäistekstissä tai Marguerite Robertsin käsikirjoituksessa. Toimivan jännityskirjan muuttaminen elokuvaksi on vaikeaa, koska mielikuvitukselle ei jää varaa samalla tavalla. Etenkin murhaajan sukupuolen salassa pitäminen vaatii tekijöiltä paljon. Ja nyt siinä ei onnistuta.

Eikä näyttelijätyökään vakuuta, vaikka elokuvassa onkin ansioituneita näyttelijöitä. Dean Martinin näyttelijäkyvyistä voi olla montaa mieltä, ja 60-luvun lopulla elämä oli jo alkanut näkymään miehen kasvoilla. Myös Mitchumille alkoholi oli hyvä ystävä, mutta se ei näkynyt miehen naamasta. Miehet esittivät John Waynen juoppoa ystäviä ”Rio Bravossa” ja ”El Doradossa”. Tuossa vertailussa Dean Martin vie voiton, eikä hän tässä yhteisessä elokuvassa sen huonommaksi jää: molemmat pönöttävät yhtä laiskasti. Roddy McDowall vetää pikku nilkin roolinsa turhankin feminiinisesti, kun taas Inger Stevensillä on ylimielinen hymy kasvoillaan koko elokuvan ajan, ja toisin kuin Martinin hahmon mielestä, minusta Nick Eversin sisarta, Noraa, esittävä Katherine Justice on naisista se viehättävämpi.

Elokuva kääntää perinteisiä rooleja toisinpäin. Tummahipiäinen George on arvostettu yhteiskunnan jäsen, joka työskentelee voimakastahtoisen ja sananvaltaa omaavan naisen, Mama Malonen (Ruth Springford) omistamassa saluunassa. George on myös se, joka johdattaa Vanin murhaajan jäljille. Lily Langfordilla on puolestaan menestyvä kauneussalonki. Rivien välistä voi tosin tulkita, että salongissa hoidetaan muutakin kuin kauneutta. Ja miksikäs ei, sillä Rincon on kullan kaivajien kaupunki. Sivujuonta elokuvaan tuo se, että mainarit alkavat pelätä murhaajan hyökkäävän heidän kimppuun. Action toimii elokuvassa ihan kohtuullisesti ja aseitakin heilutellaan kiitettävästi. Onneksi elokuvan synkkä sävy pitää loppuun asti. Christien teoksessa patsaita hajosi yksi kerrallaan, sen mukaan kun uhri kuoli. Tässä sitä(kin) jäljitellään: elossa olevat pelaajat kääntävät tuon kohtalokkaan pelipöydän tuolit yksi kerrallaan kallelleen. Kunnes se seitsemäs tuoli jää yksinään pystyyn.

Elokuvassa olisi ollut potentiaalia huomattavasti parempaan, nyt se jää valitettavan ennalta arvattavaksi. Henry Hathaway ja Marguerite Roberts yhdistivät voimansa uudelleen ja tuolloin syntyi "Kova kuin kivi". Kuten olettaa sopii, Dean Martin esittää elokuvan tunnusmusiikin, jonka on säveltänyt Maurice Jarre. Termi ”5 Card Stud” tarkoittaa ”sökön” varhaista muotoa. Vaikka suomennos ei ole sinnepäinkään, kuvaa se elokuvaa enemmän.

Arvosana: **½

 

five_card_stud-normal.jpg