Trinity ratsastaa jälleen (...continuavano a chiamarlo Trinità/Trinity Is Still My Name)
 
Pääosissa: Terence Hill, Bud Spencer, Yanti Somer
 
Ohjaus: Enzo Barboni (1971) 113min
 
Trinity (Terence Hill) ja Bambino (Bud Spencer) palaavat kotiin. Isänsä (Harry Carey jr.) ”kuolinvuoteella” pojat lupaavat tehdä yhteistyötä, ja Bambinon on koulutettava veljestään kunnollinen hevosvaras. Trinity osoittautuu ryöstön hetkellä kuitenkin liian hyväsydämiseksi, ja ihastuu ryöstökohteen tyttäreen (Yanti Somer). Tavatessaan perheen uudemman kerran, Trinity valehtelee heidän olevan liittovaltion agentteja. Tuo tieto päätyy väärille korville ja paikallinen pohatta Parker (Emilio Delle Piane) lahjoo heidät ummistamaan silmänsä. Trinityn uteliaisuus herää, eikä häntä kiinnosta hevosvarkaudet lainkaan. Johtolangat vievät miehet lähetysasemalle, jossa käydään kauppaa salakuljetetuista aseista.

Kun joku elokuva saavuttaa suosion, on sille tehtävä jatko-osa mitä pikimmin. Näin kävi myös Trinityn kohdalla. Ja jatko-osa osoittautui edeltäjäänsä suositummaksi, ollen siihen mennessä kaikkien aikojen suosituin italialainen elokuva, ohi mm. Fellinin, Di Sican ja Leonen teosten. Nopea jatko-osa on taloudellisesti varmasti järkevä ratkaisu, mutta muuten melkoinen riski: edeltäjä pitää ylittää, ja etenkin toiminnallisessa genressä se tarkoittaa mäiskeen ja vauhdin lisääntymistä. ”Trinity ratsastaa jälleen” onnistuu välttämään tuon sudenkuopan, mutta muuten tarina ei vedä vertoja ykkösosalle. Kun ”Nimeni on Trinity” alkaa likipitäen vakavasti otettavana elokuvana, jatko-osa ei siihen enää pysty. Juonesta on yritetty tehdä monimutkaisempi, ja irrallisia kohtauksia on aiempaa enemmän, ja niiden toteuttamiseen ei näyttelijöiden koomikon taidot riitä (vertaa Loiriin). Ja kun on vaikea keksiä hauskaa, niin silloin on helppo turvautua yleensä pieruhuumoriin: ja tässä tapauksessa vatsavaivoista kärsivä vauva tuhnuttaa läpi elokuvan. Hill alkoi myös tähän aikaan käyttää sitä rasittavan näköistä toljotustaan.

Elokuvan parasta antia on sen alku, jossa ensin Bambino ja sitten Trinity kohtaavat erämaassa neljän miehen joukon, jotka yrittävät aterioida. Selvää on, etteivät miehet saa ainuttakaan papua, kun veljekset nauttivat kaiken ruoan. Tämän jälkeen veljet tulevat kotiin. Veljesten vanhemmat ovat yhtä absurdeja hahmoja, ja etenkin Harry Carey juniorin, John Fordin luottonäyttelijän, suoritus veljesten isänä on hauska. Mutta kaikista hauskin kohta on ehkä kuitenkin se, jossa pokerissa rahaa voittaneet veljet menevät hienostoravintolaan syömään: onhan se koomista, että viinilasiin kaadetaan pieni tippa tai kun lautaselle annostellusta annoksesta ei tulisi pieni lintukaan täyteen. Ns. paremman väen ylenkatsovat ilmeet osoittavat heidän tekopyhyyden. Lopussa päädytään taas elämää suurempaan nyrkkitappeluun, johon on tuotu lisämaustetta rugbysta: vastapuolet heittelevät rahasäkkiä kuin edelle mainitussa pelissä. Ja varsin ketterästi etenkin Bud Spencer kipittää ympäri lähetysasemaa, joten ei ole vaikea uskoa, että mies edusti Italiaa uinnissa mm. Helsingin olympiakisoissa.

Poiketen kaikista näkemistäni westerneistä, elokuvassa ei kuole yksikään henkilö, ja kaikesta turpiin lyömisestä huolimatta ei verta näy kenenkään kasvoilla. Riccardo Pizzuti taitaa olla ”elokuvahistorian” hakatuin näyttelijä, sillä hän taitaa ottaa turpaan jokaisessa Hillin ja/tai Spencerin elokuvassa Trinityistä alkaen. Tappelukohtaukset alkavat kuitenkin puuduttaa nopeasti, jos elokuvaan ei saada juuri muuta aikaiseksi. Henkilökohtaisesti pidän Spencerin turhautumisesta enemmän kuin Hillin veijarimaisuudesta, ja tuota veljesten vastakkaisasettelua olisin kaivannut lisää. Elokuva ei tarjoa mitään uutta ykkösosan nähneille, mutta ei kuitenkaan aiheuta ahdistusta kaksikon myöhempiin elokuviin verrattuna.

Arvosana: ***

 

trinity_is_still_my_name-normal.jpg