Nimeni on Trinity – paholaisen oikea käsi (Lo chiamavano Trinità.../They Call Me Trinity)
 
Pääosissa: Terence Hill, Bud Spencer, Farley Granger
 
Ohjaus: Enzo Barboni (1970) 106min
 
Patalaiska Trinity (Terence Hill) saa puolivahingossa kiinni etsintäkuulutetun meksikolaismiehen (Luigi Bonos) ja vie tämän lähimpään kaupunkiin, jonka sheriffiksi on puolivahingossa päätynyt hänen veljensä, hevosvaras Bambino (Bud Spencer). Bambino pitää kulissia yllä, koska on päättänyt varastaa majuri Harrimanin (Farley Granger) hevoset. Harriman puolestaan haluaisi anastaa mormoniyhteisön maa-alat laitumikseen. Apulaissheriffiksi nimetty Trinity auttaa kahta kaunista mormoninaista (Elena Pedemonte ja Gisela Hahn) ja tämän isää, ja saa houkuteltua myös Bambinon suojelemaan heitä. Harriman palkkaa avukseen meksikolaisrettelöitsijä Mezcalin (Remo Capitani). Veljesten avuksi tulevat Bambinon rikostoverit Timmy (Luciano Rossi) ja Weasel (Ezio Marano). Miehet opettavat mormonit taistelemaan, vaikka uskonto kieltää väkivallan. Lopulta raamatusta löytyy kohta, jossa lukee ”on aika taistella”.

Elokuvat, joissa pääosassa on jossain määrin ylivertainen sankari (Batman, Teräsmies ym.), olisivat herkullisia parodian kohteita. Sama pätee lännenelokuviin. Siksi onkin ihmeellistä, että hyviä lännenkomedioita on todella vähän. Hyvä komedia ei pilkkaa esikuvaansa, vaan tekee sille kunniaa. Trinity-elokuvat kuuluvat lännenkomedioiden ehdottomaan eliittiin, jonne kuuluu myös Speden ”Hirttämättömät”.

Trinitystä ja Spedestä löytyy jotain yhteistä. Tai pikemminkin Speden luomasta hahmosta. Trinity on kuin Uuno Turhapuro: laiska, likainen, huikeaa ruokahalun omaava, mutta samalla mies, joka pystyy sopivan motivaation (lähinnä naiset ja raha) innoittamana mitä uskomattomimpiin urotekoihin. Ensimmäinen Trinity kuvattiin niukalla budjetilla ja Speden hiekkakuoppamaisema on osoitus, ettei raha todellakaan merkitse mitään, kun intohimo on kohdallaan. Enzo Barboni (taiteilijanimi E.B. Clucher), Terence Hill (Mario Girotti) sekä Bud Spencer (Carlo Pedersoli) olivat jo tehneet nimeä, Barboni lähinnä kuvaajana ja Hill/Spencer yhteisissä Giuseppe Collizzin trilogiassa "Luoja armahtaa, minä en”, ”Luojan lähettiläät” ja ”Veristen saappaiden kukkula”. Jo noissa elokuvissa Hill/ Spencer olivat eripurainen kaksikko. Parhaimmillaan kaksikko on kuin Laurel & Hardy, joiden elokuvissa myytti ”lihavat ihmiset ovat leppoisempia” heitettiin kerralla roskakoriin. Aivan kuin Stan Laurel, niin Hill käy isomman kaverin hermoille, mutta jostain syystä kaksikko pitää aina yhtä ja yhdistävät voimansa, kun tulevat mielestään väärinkohdelluiksi: ”Joulukuusikauppiaissa” nähdään huikea välienselvittely, kun Stan ja Ollie alkavat hajottaa James Finlaysonin taloa, kun tämä taas puolestaan tuhoaa kaverusten auton. Samanmoinen hurmos on Trinityssä, jonka kuuluisaan lopputappeluun palkattiin kaikki italialaiset stunt-miehet. Vuosikymmenten ajan saluunatappelut olivat keventäneet westernejä, nyt asiassa noustiin uusiin sfääreihin. En voi väittää pitäväni moisista nyrkkitappelukohtauksista, mutta puhtaassa komediassa se toimii. Aina kun Mezcali (hyvä nimi meksikolaiselle!) yrittää satuttaa Bambinoa, niin hän saa kärsiä siitä itse. Sitä paitsi, koreografisesti tappelu on hyvin toteutettu. Pieni vinkki nykyisille elokuvantekijöille, jotka rakentavat tappelukohtaukset muutaman framen pituisista pätkistä.

Mutta ei elokuva ole pelkästään nyrkkihuumorin varassa: dialogi on parhaimmillaan hersyvää. 1) Trinity hermostuu, kun eräs mies kutsuu heitä ”vanhan huoran penikoiksi”. Bambino: ”Mieshän on oikeassa.” Trinity: ”Ei meidän äiti nyt niin vanha ole.” 2) Bambino: ”Älä kutsu minua Bambinoksi!” Trinity: ”Haluatko, että kutsun sinua sheriffiksi?” Bambino: ”Älä kutsu minua ollenkaan, vaikka olisit hukkumassa.” Myöhemmissä elokuvissaan Hillin toljotus kävi tuskallisen tutuksi, mutta sekä Hill & Spencer osaavat olla vakavia, kun elokuvan kohtaus sitä vaatii. Tällöin myös huumori toimii paremmin, kun jatkuvasti ei irvistellä tai väännetä naamaa.

Tarinan juoni ja komedia eivät suuntaudu mihinkään tiettyyn elokuvaan, mutta viitteitä voi löytää mm. ”Seitsemästä samuraista”, tai sen western-versiossa ”Seitsemän rohkeaa miestä”, jossa joukko miehiä ryhtyy pelastamaan maalaisia ja opettamaan näitä puolustamaan itseään. Elokuvan valtava suosio varmisti sen, että jatko-osa ”Trinity ratsastaa jälleen” ilmestyi seuraavana vuonna, ollen suosituin italialainen elokuva. Imitaatiota hahmoista tehtiin taajaan ja Hill/Spencerkin jatkoivat valitulla tiellä ja tekivät lukuisia ”nyrkkitappeluelokuvia”. Erotukseksi jäi vain se, että niissä elokuvissa ei ollut oikeastaan enää mitään juonta, tai järkeä, ja ovat luvalla sanoen hävyttömän huonoja. Jos samalla konseptilla olisi tehty lännenelokuvia enemmän, olisi alkuperäiset elokuvatkin kärsineet inflaation. Mutta nyt ne ovat yhä hauskimpia genressään.

Arvosana: ****

 

they_call_me_trinity-normal.jpg