Sheriffi (High Noon)
 
Pääosissa: Gary Cooper, Grace Kelly, Lloyd Bridges
 
Ohjaus: Fred Zinnemann (1952) 82min
 
Kun Will Kane (Gary Cooper) ja Amy Fowler (Grace Kelly) vihitään, kaupunkiin ratsastaa Jim Pierce (Robert Wilke), Ben Miller (Sheb Wooley) sekä Jack Colby (Lee Van Cleef). Miehet kuuluvat pahamaineisen Frank Millerin (Ian MacDonald) apulaisiin, jonka Will pidätti vuosia sitten. Ja nyt, Frank on armahdettu ja hän on saapumassa kaupunkiin kello 12.00 junalla, uhottuaan aikoinaan tappavansa Willin. Willin tehtävät kaupungin sheriffinä päättyy häätilaisuuden jälkeen, ja kaupunkilaiset kehottavat heitä lähtemään ennen Millerin saapumista. He lähtevätkin, kunnes Will pysäyttää vaunut ja päättää lähteä takaisin, koska pelkää paitsi kaupunkilaisten puolesta, myös sitä, että he saisivat paeta Milleriä lopun elämänsä. Amy uhkaa jättää Willin, koska ei kveekarina hyväksy tai ymmärrä väkivaltaa. Kaupunkilaiset eivät uskalla tai halua auttaa Williä. Ainut apu olisi katkeroitunut apulaissheriffi Harvey Pell (Lloyd Bridges), joka haluaa avunsa vastapalvelukseksi, että Will puhuu hänet kaupungin uudeksi sheriffiksi. Kun Will ei siihen suostu, Harvey eroaa tehtävästään ja Will joutuu kohtaamaan yksin Frank Millerin ja hänen kolme apulaistaan.

Ilmestyessään ”Sheriffi” poikkesi westernien valtavirrasta. Laajat preeriat ja upeat ratsastus- ja karjanajokohtaukset oli jätetty pois ja tapahtumat keskittyvät täysin pienen kaupungin keskustaan ja sen juna-asemalle. Samaten värielokuvat olivat yleistyneet 50-luvun alussa, joten mustavalkoelokuva oli jo sinänsä erikoinen, ja sen dokumentaarinen miljöön kuvaus korosti sitä. Päähenkilö on mies, joka osoittaa ja tunnustaa pelkonsa. Kun kaiken lisäksi ohjaaja oli Itävallan juutalainen ja käsikirjoittajaa syytettiin kommunistiksi, projekti vaikutti tuhoon tuomitulta. Elokuvaa syytettiin epäamerikkalaiseksi. Käsikirjoittaja Carl Foreman pakeni myöhemmin Isoon-Britanniaan. Myös Lloyd Bridgesiä syytettiin kommunismista, ja jouduttuaan McCarthyn mustalle listalle, jäi hän pitkäksi aikaa työttömäksi. Elokuvasta tuli kuitenkin klassikko, jonka teema koskettaa ihmisiä vuosikymmenestä toiseen ja on aina yhtä ajankohtainen.

Carl Foreman oli miettinyt tarinaa, kunnes löysi John W. Cunninghamin, vuonna 1947 ”Colliers Weekly” lehteen kirjoittaman novellin ja huomasi niissä yhteneväisyyttä, jolloin hän alkoi muovata ”Tin Star” nimistä novellia käsikirjoitukseksi. Tarina jätettiin Cunninghamin nimiin. Vaikka Cunninghamin versiossa oli yksin rosvojoukkoa vastustava sheriffi, Foreman lisäsi siihen kokemuksiaan valtion häneen kohdistuneista kommunismivainoista, ja miten häntä alettiin jättää Hollywoodissa sivuun leimautumisen pelossa. On vaikea käsittää, että elokuvaa syytettiin epäamerikkalaisuudesta: mies, joka puolustaa kaupunkia, uhraten oman avioliittonsa, ja todennäköisesti henkensä, voiko sen amerikkalaisempaa kuvitella? Mitä moni tekisi samanlaisessa tilanteessa? Sanoisi Kolmen muskettisoturin tunnuslauseen ”All for one, and sod the rest”, nappaisi Grace Kellyn kainaloon ja viilettäisi kohti horisonttia. Mutta Will Kane, ja Gary Cooper, onkin miesten mies, joka tekee sen, mikä miehen on tehtävä. Amy ei voi sitä ymmärtää, ja kun hän kysyy sitä Willin entiseltä heilalta Helen Ramírezilta (Katy Jurado), tämä toteaa, että ”jos sinä et sitä itse tajua, en pysty sitä sinulle selittämään.”

Kaupunkilaiset jakaantuvat asiassa kahtia: a) kirkossa istuvat ne, jotka ovat mielissään, että Frank Miller aikanaan pidätettiin, ja kaupungista tuli paikka, jossa kunnialliset naiset saavat kulkea kadulla, sekä b) baarissa ovat ne, joiden mielestä elämä muuttui tylsäksi Millerin poistuttua kuvioista. Will yrittää hakea apua kummastakin porukasta, mutta miehet baarissa tyrmäävät avun täysin. Kirkossa olijat ovat periaatteessa Willin puolella, mutta toteavat, että jos Will olisi poissa kaupungista, mitään ongelmaa ei todennäköisesti syntyisi. Koska Will pitää päänsä, vaikka on kertaalleen jo hevospilttuussa miettimässä lähtöään, on edessä huikea loppunäytös: vajaa puolitoista tuntia on jänniteruuvia kiristetty, ilman mitään toimintaa, vain tätä hetkeä varten. Vastaavanlaiseen huipennukseen pääsi myös Clint Eastwood elokuvassaan ”Armoton”.

Eräs elokuvan vahvuuksista on siinä, että tapahtuma-aika vastaa koko lailla elokuvan kestoa. Jännitystä nostetaan vähitellen kohti vääjäämätöntä yhteenottoa. Aika kuluu nopeasti ja huoli, ja hikipisarat Willin kasvoilla kasvavat. Sen sijaan Milleriä juna-asemalla odottavan kolmikon aika on pitkä. Katsojakin jännittää sitä, minkälainen mies junasta oikein ulos astuu. Ja kun Frank Miller lopulta saapuu, on Amy sekä Helen lähdössä samalla junalla kaupungista pois. Williä koetellaan ja kunnolla. Yksi elokuvahistorian hienointen toteutetuista kohtauksista nähdään lopussa: Will kirjoittaa testamenttiaan. Kirkonkellot lyövät 12.00. Will päästää sellissä olleen juopon (Jack Elam) vapaaksi ja astuu kadulle. Samalla cranella nostetaan kamera kattojen yläpuolelle, jolloin Willin yksinäisyys ja epätoivoinen tilanne maksimoituvat upealla tavalla.

Gary Cooper voitti roolisuorituksestaan Oscarin, ja aivan oikeaan osoitteeseen pysti meni. Elokuvan säveltäjä Dimitri Tiomkin sai kaksi Oscaria: parhaan musiikin ja parhaan teemalaulun Oscarin, jälkimmäisen yhdessä sanoittaja Ned Washingtonin kanssa. Teema soi useaan otteeseen läpi elokuvan, välillä duurissa, välillä mollissa, toisinaan laulettuna, toisinaan instrumentaalina, kuten huuliharpulla soitettuna. Lauluun ei vaan kyllästy toistosta huolimatta. Suomeksikin laulu on levytetty: Olavi Virran komea versio ”Mua älä hylkää” julkaistiin 1953. Onneksi tämäkin elokuva tuli aikoinaan nähtyä ennen Lloyd Bridgesin tähdittämiä huumoriklassikoita, kuten ”Hei, me lennetään!”. Muussa tapauksessa miehen ottaminen vakavasti olisi ollut huomattavasti vaikeampaa. Elokuvaa ei pilaa edes se, että Cooperin ja Kellyn ikäero on noin 30 vuotta. Koska Hollywoodissa on vaikea keksiä mitään uutta, tehtiin tästäkin elokuvasta kaksi turhanpäiväistä ja jonninjoutavaa tv-leffaa: jatko-osa "Will Kanen paluu" sekä uusi versio "High Noon".

Arvosana: *****

high_noon-normal.jpg