Vain muutaman dollarin tähden (Per qualche dollaro in più/For a Few Dollars More)
 
Pääosissa: Clint Eastwood, Lee Van Cleef, Gian Maria Volonté
 
Ohjaus: Sergio Leone (1965) 126min
 
El Indio (Gian Maria Volonté) pakenee vankilasta ja saa peräänsä palkkionmetsästäjät Mancon (Clint Eastwood) ja eversti Douglas Mortimerin (Lee Van Cleef). Vankilassa ollessaan Indio on saanut kuulla tarinan pankista, jonka sisällä on kassakaappi täynnä rahaa. Tuo pankki on El Pasossa, johon palkkionmetsästäjät myös saapuvat. Todettuaan, että Indion jengissä on tarpeeksi hoidettavaa kahdellekin miehelle, Manco ja Mortimer yhdistävät voimansa ja Manco soluttautuu Indion jengiin. Tarkoituksena on napata miehet pankin ryöstön yhteydessä. Yritys menee pieleen, viattomia ihmisiä kuolee ja miesten on keksittävä uusi suunnitelma, jolloin Mortimer liittyy myös jengiin.

YleTeemalla pyörii 10-vuotisjuhlaviikko, johon kulttuuri-ihmiset ovat valinneet joukon elokuvia. ”Vain muutaman dollarin tähden” (5.11. klo 21.00) valinnan takana on Tuomari Nurmio, hieno muusikko ja säveltäjä, jolla elokuvamakukin tuntuu olevan kohdallaan.

80-luvun alussa erään kodinkoneliikkeen johtaja antoi meille Siemens-merkkisen VHS-laitteen ”koekäyttöön”. Jostain löytyi myös laatikollinen VHS-kasetteja, jonka joukossa ”Vain muutaman dollarin tähden”. Ja se oli menoa. Alkuun sain katsoa elokuvaa vain isäni kanssa, mutta kun kouluikä tuli eteen, oli vapaata aikaa elokuvan salassa katsomiseen. Jos jonkun elokuvan kohdalla tulee sanotuksi, että on tullut nähtyä se varmaan sata kertaa, niin tämä se on: se on sekä ensimmäinen muistamani western että ensimmäinen näkemäni Eastwoodin elokuva. Eikä elokuvan väkivaltaisesta maineesta huolimatta mitään suurempaa mielenvikaisuutta ole kohdallani ilmennyt.

Elokuvassa on kaikki mitä vaan voin elokuvalta toivoa. Pääosan esittäjät esitetään elokuvan alussa hienolla tavalla: Mortimer jahtaa rikollista, joka on turhamaisuudessaan lisännyt etsintäkuulutukseensa kaksi nolla; Manco hakee etsittävänsä korttipöydässä; Indion vankilapako on brutaalilla tavalla kaunis. Mancolla ja Mortimerilla on eri syyt napata Indio. Toinen tuijottaa 10000 dollarin palkkiota, toinen sanaa ”TAI” lauseessa ”Elävänä tai kuolleena”. Erityisen vaikuttava kohtaus on heti alkupuolella, jossa Indio menee kostamaan Tomasolle, ”Juudakselle” (Lorenzo Robledo), jonka vuoksi hän joutui vankilaan. Hän haastaa Tomason kaksintaisteluun taskukellon soidessa: ”Kun soitto loppuu, vedä. Jos luulet pystyväsi.” Nostaakseen Tomason vihaa, hän surmauttaa tämän vaimon ja 1½-vuotiaan pojan, ajan, jonka hän vietti vankilassa. Perheen surmaamista ei näytetä, vaan ainoastaan Tomason kasvot ja laukausten äänet. Kohtaus kylmää aina vain vuosien jälkeen. Indio on psykopaatti, mutta hänestä paljastuu myös muita puolia. Hän on ollut aikanaan rakastunut naiseen. Ja yhä nainen vainoaa hänen mieltään. Indion rooliin ei voisi kuvitella ketään toista näyttelijää: raivopäinen ja maaninen Volonté on täydellinen. ”Hyviin, pahoihin ja rumiin” Leone ei häntä lopulta valinnut, vaikka aluksi miettikin häntä Tucon rooliin.

Manco, Mortimer ja El Indio ovat hyvässä tasapainossa toisiinsa nähden. Yksikään ei nouse varsinaisesti muiden yläpuolelle, mutta kyllähän tämä lopulta Lee Van Cleefin elokuvaksi muodostuu: alkujaan Leone oli halunnut Mortimerin rooliin Henry Fondaa, mutta tämä kieltäytyi. Lee Van Cleef otti kutsun vastaan, teki uransa parhaan roolisuorituksen ja se nosti hänet todelliseksi supertähdeksi, ja on vaikea kuvitella, että Henry Fonda, niin loistava näyttelijä kuin onkin, olisi saanut tuotua rooliin mitään lisää. Mortimer on Mancoon nähden kokenut kehäkettu, joka ajattelee ensin ja toimii vasta sitten. Hän ojentaa Mancoa, kun tämä on suin päin ryntäämässä Indion jäljille. Manco puolestaan on ”cool”, hetkessä eläjä, joka on valmis ottamaan harkitsemattomiakin riskejä. Nyrkkitappelunkin hoitaa pelkästään vasemmalla kädellä. Manco kutsuu Mortimeria vanhaksi mieheksi ’old man’. Todellisuudessa Lee Van Cleef oli vain 5 vuotta Clintiä vanhempi. Myös Clintille elokuva oli viimeinen silaus menestykseen, vaikka dollari-elokuvat julkaistiin Yhdysvaltain markkinoilla vasta 1967. Samalla Eastwood sai myös elinikäisen vihamiehen, Pauline Kaelin, joka väheksyi Eastwoodin elokuvia ja hänen roolisuorituksia aina näistä elokuvista lähtien. Kun ”Likainen Harry ja murhapoolissa” tapetaan naispuolinen elokuvakriitikko, niin ei ole vaikea päätellä, kehen piikki oli tarkoitettu.

Elokuva huipentuu kaikkien aikojen hienoimpaan kaksintaisteluun, jossa taskukellolla on jälleen merkittävä rooli. Kauniin melodian soidessa tarina nivoutuu yhteen. Morriconen musiikki on kauttaaltaan upeaa. ”Mortimerin teeman” melodia ryöstettiin monen tahdin osalta mm. Janne Hurmeen ”Kirjeen” väliosaan. Eikä tuota vääryyttä ole tiettävästi tähänkään päivään mennessä korjattu.

Reilusta kahden tunnin ajasta huolimatta elokuvassa ei ole yhtään löysää hetkeä. Silti elokuva ei ole pelkkää ammuskelua. ”Pianon” tai ”Englantilaisen potilaan” ym. kaltaisten elokuvien ystävät elokuvasta tuskin nauttivat, vaikkei sen nyt pitäisi olla poissulkeva asia: äijä-meininkiä, komeasti kuvattu, loistava tarina (Sergio Leone, Fulvio Morsella, käsikirjoitus Leone, Luciano Vincenzoni) sekä upeat roolisuoritukset näyttelijöiltä. Ei sekuntiakaan liikaa tai liian vähän. Perfetto!!!

Arvosana: *****


for_a_few_dollars_more-normal.jpg