Pääosissa: Mario Van Peebles. Stephen Baldwin, Billy Zane
 
Ohjaus: Mario Van Peebles (1993) 106min
 
Ryhmä mustia sotilaita saa keljulta eversti Grahamilta (Billy Zane) käskyn lähteä ryöstämään espanjalaisilta aseita Kuuban sodan tuoksinassa. Ryhmän johtoon määrätään valkoinen vanki Little J (Stephen Baldwin), jota syytetään sotilaskarkuruudesta. Ryhmää johtaa todellisuudessa Jesse Lee (Mario Van Peebles), jonka johdolla he löytävät paitsi aseet, myös arkullisen kultaa. He päättävät pitää kullan itse. Tämä ei sovi Grahamille ja hän järjestää väijytyksen, minkä seurauksena hän haavoittuu Jessen toimesta silmään. Ryhmä pakenee ruumiinkuljetuslaivassa takaisin Yhdysvaltoihin. Jesse aikoo lähteä selvittelemään menneitä kotiseudullensa Freemantowniin. Grahamin päästyä Jessien miesten jäljille new orleansilaisessa ilotalossa, miehet lähtevät seuraamaan Jesseä. Jessen kotikaupungissa kaikki näyttää olevan päällisin puolin kunnossa, mutta totuus on aivan toinen.
 
MTV3 jatkaa lännenelokuviaan elokuvalla Posse, joka kertoo ”Villin lännen tuntemattoman tarinan”, kuten dvd-kotelossa mainitaan. Ja mikäs siinä, tästä aiheesta ei liiemmälti elokuvia ole tehtykään, ”Glory” on ainoa, joka näin äkkiseltään mieleen juolahtaa. Toki mustia hahmoja elokuvissa oli ollut jo aiemmin, ja tässä nähdään kertojan roolissa ehkä tunnetuin afroamerikkalainen westernnäyttelijä Woody Strode. Elokuva on kunnianosoitus hänelle. Ja kyllähän tekijät ovat länkkärinsä katselleet: on mystinen asesankari, jota menneisyyden haamut eivät jätä rauhaan; joukko, joka taistelee oikeudenmukaisuuden puolesta; opettajia, korttihuijareita, pettureita ja muita tärkeitä sivuhenkilöitä. Ennen kaikkea elokuva on julistus rasismia vastaan, tuo lienee sanomattakin selvää. 1980-luvulla alkunsa saanut gangsta-rap-uho ja -asenne on tuotu myös elokuvaan, onhan näyttelijöiden joukossa legendaariset räppärit Tone Lõc ja Big Daddy Kane. Tämä näkyy parhaiten dialogissa, joka on, kohteliaasti sanottuna, kaukana ajastaan. Mutta pyörittelihän se Elviskin vielä mauttomammin lannettaan sisällissodan päättymishetkiin sijoittuvassa elokuvassa ”Rakasta minua hellästi”.
 
Jesse Lee on joutunut armeijaan rangaistuksena: syytä tähän raotellaan elokuvan aikana vähän kerrallaan, mutta mies on kostanut isänsä, saarnaaja King Davidin (Robert Hooks) kuoleman. Ja hommahan jäi pahasti kesken pidätyksen takia ja nyt on aika tasata tilit muiden punaniskojen kanssa. Lopulta kaiken alta paljastuu, että naapurikaupungin sheriffi Bates (Richard Jordan) haluaa Freemantownin maat itselleen, sillä rautatie aiotaan rakentaa sen läpi ja maanomistajat rikastuisivat tuolloin. Apuna hänellä on eräs Freemantownin asukas, jonka henkilöllisyyttä ei tarvitse kauaa arvuutella. Pitihän sillekin puolelle yksi mätä omena saada joukkoon. Jessen tuskaa lisää myös se, että vanha tyttöystävä aikoo mennä naimisiin hänen ystävänsä Carverin (Blair Underwood) kanssa. Ja näiden välille rakennetaan kolmiodraamaa. Eli paljon on yhteen elokuvaan tavaraa ympätty. Itse asiaa väännetään rautalangasta: valkoiset ovat pääosin rasisteja, mustat ja intiaanit väärin kohdeltuja. Vain täysi ääliö jättäisi myöntämättä USA:n tekemät ihmisoikeusrikkomukset vähemmistöjään kohtaan, mutta ehkä tässä tapauksessa rautalangan vääntö voidaan antaa anteeksi. Mutta, ”ilotalossa ei välitetä muusta väristä kuin vihreästä”, kuten emäntä miehille toteaa. Prostituoitujen edessä miehet ovat samanarvoisia, mistä saadaan myöhemmin vitsailun aihetta, kun miehet uiskentelevat järvessä ja sitten puhutaan valkoisen ja mustan miehen ”sauvoista”.
 
Valitettavasti hyvästä aiheestaan huolimatta elokuva ja sen hahmot jäävät aika etäisiksi. Hieman lapsenmielinen Obodo (Tommy ”Tiny” Lister), jolle Jesse on isähahmo sekä ryhmän ”väärärotuinen” Little J saavat rooleihinsa jotain särmää. Muuten näyttelytyö on melkoista patsastelua, vaikka kelpo näyttelijöitä elokuvaan on saatukin: Pam Grier, soul-tähti Isaac ”Chef” Hayes, Reginald Vel Johnson ym. Pelkkä uhoaminen kun ei riitä kuin toimintakohtauksissa. Ulkopuolinen ohjaaja olisi voinut terävöittää lopputulosta. Lopputekstien aikaan soivat rap-laulut herättivät muistot siitä, että kyllähän tuokin musiikki kuulosti paremmalta silloin ennen vanhaan. Siis vajaat 20 vuotta sitten!
 
Arvosana: **½
 
 
posse-normal.jpg