Mannaja (Mannaja/A Man Called Blade)
 
Pääosissa: Maurizio Merli, John Steiner, Sonja Jeannine
 
Ohjaus: Sergio Martino (1977) 95min
 
Mies nimeltä Blade (Maurizio Merli) saapuu Suttonvillen kaupunkiin lunastamaan 5000 dollarin palkkiota Burt Cravenistä (Donal O’Brien), jolta hän on kiinnioton yhteydessä katkaissut kirveellä oikean käden. Rahaa ei ole saatavilla, mutta hän osallistuu Cravenin hinnalla korttipeliin, jossa voittaa tuon 500 dollaria ja saa itselleen vihamiehen kaupungin nokkamiehen, McGowanin (Philippe Leroy) oikeasta kädestä Wallerista (John Steiner). Rahat saatuaan, Blade laskee Cravenin vapaaksi. Todellisuudessa Blade on tullut kostamaan McGowanille ja yrittää päästä tälle töihin suojelemaan kaivoksista kaivetun hopean kuljettamista. Waller suunnittelee ottavansa McGowanin paikan, ja kidnapattuaan McGowanin tyttären (Sonja Jeannine), McGowan pyytää Bladea hoitamaan lunnasasiat. Asiat kääntyvät päälaelleen ja Waller hautaa Bladen maahan, painaa puutikut tämän silmäluomien läpi ja jättää kuolemaan aurinkoon. Pelastus tulee kuitenkin yllättävältä taholta.
 
Westernin kulta-ajat olivat takana Mannajan ilmestymisen aikaan, niin Yhdysvalloissa kuin Italiassakin. Komediawesternien jälkeen Italiassa tehtiin jokunen vakavampi western, jotka saivat myös suurta suosiota, kuten ”Keoma”. Westernit olivat väkivaltaisia ja varsin synkkäsävytteisiä, mutta myös unenomaisia.  Mannajakin oli kielletty Ruotsissa. Todellisuudessa ne eivät kuitenkaan poikenneet 70-luvun väkivaltaisuustasosta. Mannajassa oli myös uutta verta mm. pääosaroolissa, kun Maurizio Merli teki ainoan westerninsä. Sergio Martinolle ohjaustyö oli toinen, jonka ohella hän myös käsikirjoitti elokuvan.
 
Tarina on tavallinen kostotarina, jossa Blade (italialaisessa audioraidassa Mannaja) tulee hakemaan kostoa. McGowan on aikoinaan pakkolunastanut Bladen isän maat, ja kieltäydyttyään poistumasta mailta, McGowanin miehet kaatoivat puut haudaten isän alleen. Tästä syystä Blade käyttää ”työssään” kirvestä. Dramaturgisesti ratkaisu on erinomainen. Asiaa paljastetaan takautumina, ja McGowanillekin hän paljastaa todellisen henkilöllisyytensä jo elokuvan keskivaiheilla. Kun hän huomaa, että raajarikolle miehelle eläminen imperiuminsa kaatuessa on pahempaa kuin kuolema, hän jättää miehen henkiin.
 
Elokuvan Suttonville on näivettynyt kaupunki. Kadut ovat mutaisia ja palvelut ovat minimaaliset. Olisivatkohan tekijät tässä piikitelleet metsänhakkuiden suuntaan? Huonosti kohdellut kaivosmiehet nousevat lopulta kapinaan, kun Waller hävittää kaupunkiin saapuneen ”tanssityttöjen” seurueen ja kiristää työtahdin äärimmilleen. Kapinan seurauksena kaivos räjäytetään.
 
John Steiner on roolissaan erinomainen, vaikka näyttääkin Lucky Luken Daltonin veljeksien ja Darth Vaderin risteytykseltä. Maurizio Merli on jotenkin erilainen kuin muut genren antisankarit. Ulkomuodossa, silmissä ken ties, on jotain mikä tekee hänestä Kristusmaisen. Tähän kun lisätään lopussa soiva laulu, jossa lauletaan Juudaksesta ja kavaltamisesta, niin vaikutus vain vahvistuu. Ei sillä, kirveet ja luodit lentävät ja nyrkit puhuvat ihan parhaiden tähtien tahtiin. Elokuvan naisnäyttelijöiltä ei sen kummemmin vaadita mitään. Bladen ja erään tanssitytön orastava romanssi on melko korni.
 
Muutama asia elokuvassa jää vaivaamaan: kun henkilöillä on mahdollisuus päästä eroon vihamiehestään, niin he käyttävät tilaisuutensa puolihuolimattomasta. Ikään kuin antavat mahdollisuuden selvitä. Wallerkin, joka teurastaa siekailematta kaivoksen työntekijöitä, olisi voinut päästä Bladesta eroon monta kertaa. Elokuvassa laulettava laulu ”Wolf” olisi vaatinut vähän parempaa tuotantoa: nyt Dandylion niminen artisti vetää alarekisterinsä äärirajoilta ja laulu muuttuu paikoin naurettavaksi korinaksi. Paikoitellen musiikki pauhaa kuin vanhoissa kotimaisissa elokuvissa ja volyymitasoa saa säätää urakalla.
 
Henkilökohtaisesti en pidä hidastetuista kohtauksista, sillä harvemmin ne onnistuvat oikein hyvin. Mannajassa on yksi toimiva kohtaus, jossa tanssitytöt vetävät show’taan kaupungissa, kun samaan aikaan Waller kidnappaa McGowanin tyttären ja ampuu siinä sivussa muut matkustajat rosvojoukkojensa kanssa. Kohtaus herätti samoja tuntemuksia kuin ”Kummisedän” ristiäiskohtaus, jonka aikana Michael Corleone toteuttaa vihollistensa murhat. Loppu, jossa sokeutunut sankari taistelee pimeässä luolassa, on omaperäinen ja toimiva ratkaisu ilman, että sortuisi kopioimaan tai parodioimaan Zatoichia.
 
Summa summarum: Elokuva on genren parempaa keskitasoa.
 
Arvosana: ***½
 
 
mannaja-normal.jpg