Juokse, juokse, Sartana tulee (Una nuvola di polvere… un crido di morte… arriva Sartana/Light the Fuse… Sartana Is Coming)
 
Pääosissa: Gianni Garko, Piero Lulli, Nieves Navarro
 
Ohjaus: Giuliano Carnimeo (1971) 94min
 
Sartana (Gianni Garko) järjestää itsensä vankilaan auttaakseen vanhan ystävänsä Grandvillen (Piero Lulli) sieltä pois. Grandville kun lupaa puolet 500 000 dollarin kultasaaliista, joka on piilotettu Mansfieldin kaupunkiin. Kullalla on yritetty ostaa 2 000 000 dollaria väärennettyä rahaa. Kaupungin sheriffi (Massimo Serato) syyttää Grandvilleä kolmesta murhasta ja on yrittänyt saada hänet kertomaan kullan piilopaikan, jonka hän kiistää tietävänsä. Sheriffin kertomus poikkeaa Grandvillen tarinasta. Palkka-armeijan johtajalla Monkilla (José Jaspe) on puolestaan kolmas variaatio tapahtuneesta ja sheriffin murhatun veljen leskellä (Nieves Navarro) on omat suunnitelmansa kultaa kohtaan. Kukaan ei vain tunnun tietävän, mihin kulta on piilotettu.
 
Kierrokset nousivat sarjan viimeiseen elokuvaan tavalla, joka saattaa jakaa westernien ystäviä. Ja olihan sarja syytä lopettaa tähän: vielä pitemmälle vietynä se olisi menettänyt katu-uskottavuutensa samoin kuin on käynyt esikuvalleen James Bondille. Connery taisi todeta, että homma meni pieleen kun Bond lähti kuuhun. Sartana ei sentään mennyt kuuhun asti, mutta elokuvan lopussa käytettävä urkuharmoni jättää tappavuudessaan jo Stalinin urut taakseen. (Kohtaus kumartaa tyylillään ”Django - kostajaa”, jossa Django kohtaa yksin majuri Jacksonin miehet samantyylisessä kohtauksessa.) Samalla elokuvassa on kuitenkin toinen toistaan hienoimpia kohtauksia, joista ensimmäiset 20 minuuttia on kerrassaan huikeaa katseltavaa, kiitos myös Bruno Nicolain säveltämän teeman. Italialaisten elokuvien tekijöitä on kiittäminen siinä, miten he ovat onnistuneet luomaan hahmojen esittelyn ja jännitteen elokuvan alussa, vaikkei muuten elokuva loppuun asti toimisikaan. Tässä tapauksessa homma kyllä toimii monimutkaisesta juonesta, jatkuvasta toiminnasta ja laajasta hahmogalleriasta huolimatta. Se saattaa kuitenkin vaatia useamman katselukerran, sillä ainakin englanninkielinen audioraita on paikoin epäselvä.
 
Ainakaan minä en pysty katsomaan elokuvaa vertaamatta sitä Akira Kurosawan elokuvaan ”Rashomon - Paholaisen portti”, jossa niin ikään muutaman eri kertomuksen perusteella pohditaan sitä, mitä oikein on tapahtunut. Toisin kuin Rashomonissa, jossa lopputulos jää katsojan harteille, Sartana hoitaa sen asian katsojan puolesta: helppoa se ei tosin ole. Sheriffin veli aikoo myydä väärennetyt rahat kenraali Monkille, joka on lähettänyt asialle apurinsa. Grandvillen kertomuksen mukaan hänen yhtiökumppani Johnson tappoi miehet, jonka jälkeen sheriffi tappoi Johnsonin. Sheriffi väittää Grandvillen tappaneen kaikki. Monkin kertomuksen mukaan kuolleita oli alkujaan kaksi: hänen apurinsa ja sheriffin veli, ja Johnson tapettiin vasta myöhemmin. Mansfieldissä on myös väärennettyjä rahoja etsimässä kaksi valtion agenttia, joilla on sama nimi, Sam Puttnam. Toinen vain on huijari. Vanha korttihuijari Pon Pon (Franco Pesce) on keksinyt rahojen piilopaikan, muttei saa tilaisuutta kertoa. Kuolleessaan hän jättää vihjeen: kaksi sinistä pelimerkkiä ja yksi keltainen.
 
Hahmoja siis riittää ja osan niistä olisi voinut hyvin jättää pois tai ainakin pienentää roolia. Nyt Sartana on jatkuvan jahdin kohteena eikä elokuvassa ole juuri lainkaan seesteisiä kohtia. Hahmoista kenraalin Monkin rooli menee rajusti yli, kun mies mesoaa ja mätkii ruoskalla miehiään (ja naisiaan). Pon Ponin (ilmeisesti) suunnittelema, pyörillä kulkeva mekaaninen ”zippo” on aivan väärässä elokuvassa. Loppujen lopuksi harmistuksen hetket ovat kuitenkin pieniä. Silti ainesta olisi ollut vielä parempaan lopputulokseen. Elokuva vaatii sitä, ettei ota sitä liian vakavasti, muttei myöskään komediana. Jos jotain elokuvaa sarjasta pitäisi suositella, niin valintani kohdistuisi tähän.
 
Arvosana: ****
 
 
light_the_fuse_sartana_is_coming-normal.