Pääosissa: John Wayne, Maureen O’Hara, Ben Johnson
 
Ohjaus: John Ford (1950) 101min
 
Kirbyn Yorken (John Wayne) joukot palaavat tehtävältään. Tappioita kokeneet joukot ovat saaneet 18 miehen täydennyksen. Yksi miehistä on Yorken poika Jefferson (Claude Jarman Jr.). Kirby tekee selväksi, ettei poika saa mitään erikoiskohtelua, vaan joutuu tekemään töitä kaksinkertaisesti. Poika haluaa näyttää isälleen ja muille mm. ratsastustaidoillaan ja nyrkeillään. Pojasta huolissaan oleva äiti Kathleen (Maureen O’Hara) saapuu linnoitukseen, ja sekä hän että Kirby huomaavat suhteen lämpiävän. Kun Kirby saa käskyn estää intiaaneja pakenemasta Meksikon puolelle, hän käskee poikansa saattamaan naiset ja lapset turvaan. Intiaanit hyökkäävät saattueen kimppuun ja kidnappaa lapset. Karussa oleva sotilas Tyree (Ben Johnson) on saanut vihiä lasten olinpaikasta ja ratsuväki tekee suunnitelman lasten pelastamiseksi.
 
Ratsuväki-trilogian kolmas osa on sarjan elokuvista kaikista synkkämielisin: viinalla ei läträtä ja koomiset hetket on karsittu minimiin. Ja ainakaan minä en näitä elementtejä olisi kaivannutkaan. Kiusallista teiniromanssiakaan elokuvaan ei ole väkisin ympätty. Tarina pyörii lähinnä neljän ihmisen ympärillä: Kirby Yorke on ollut 15 vuotta erossa vaimostaan ja lapsestaan. Syynä on se, että sisällissodan aikana Pohjoisen joukoissa ratsastanut Kirby oli saanut käskyn tuhota etelässä mm. vaimonsa talon. Vähemmästäkin suhde viilenee. Jefferson ilmestyy Kirbyn joukkoihin valehdeltuaan ikänsä rekrytointipaikassa. Poika on epäonnistunut West Pointin pääsykokeissa ja isä tuntee siitä häpeää. Kovista puheistaan huolimatta Kirby seuraa poikansa edesottamuksia, peläten tämän puolesta ja tuntien ylpeyttä huomatessaan pojan pärjäävän. Ylpeä ja luokkajakoa kannattava Kathleen huomaa maailman muuttuneen ja on lopulta yksi monista naisista, jotka odottavat miehiään palaavan taisteluista. Neljäs tärkeä hahmo on Travis Tyree, joka on paennut syytettä miestaposta. Kun Teksasin sheriffit tulevat pidättämään häntä, hän pakenee, mutta palaa auttamaan ratsuväkeä aina kuin mahdollista. Ratsuväkikin saa huomata, että ”kaveria ei jätetä – mentaliteettia” ei kannata unohtaa.
 
Tarina muistuttaa aika pitkälti ”Keltaista nauhaa”. Intiaanikysymyksessä otetaan kuitenkin askel taaksepäin, kun intiaaneja kuvataan pelkästään villeinä eikä heidän toiminnalleen anneta tällä kertaa mitään syytä, toisin kuin lähes kaikissa muissa Fordin kuvauksissa. Ja kuten edellisessä osassa, ratsuväen vihollinen ei yksilöidy mihinkään. Lasten pelastusoperaatio ja siihen johtavat tapahtumat jäävät elokuvassa lyhyeksi. Tästä teemasta on toki olemassa ihan omakin elokuva, monien mielestä maailman paras lännenelokuva ”Etsijät”. Toimintakohtaukset ovat tämänkin elokuvan suola: huikeat ratsastuskohtaukset saavat katsojan haukkomaan henkeään. Välillä on käytetty nopeutettua kuvaa, ja tuolloin mennään jo vähän tahattoman huumorin puolelle, kun hevosten kavioiden nostattama pöly lentää kuin myrskytuulen riepottelemana.
 
Elokuvan hahmot ovat yhtä mielenkiintoisia kuin ”Apassilinnakkeessa”, mutta kokonaispaketti jää silti valjuksi. Tyreen roolia olisi voitu vielä syventää: nyt totuus väitetystä miestaposta  jää vähän epäselväksi. Elokuvan tutut naamat tekevät perussuoritukset. Waynen ja O'Haran väliltä löytyy kemiaa, ja näyttelijöiden yhteistyö poiki vielä monia elokuvia. Claude Jarman Jr. on parempi kuin ponneton John Agar edellisissä osissa. Elokuvassa vilahtaa myös ”Duken” poika Patrick Wayne. Elokuvassa esiintyvä "Sons of the Pioneers" saa turhan paljon aikaa. Yksi yhtyeen jäsenistä oli Fordin vävypoika, joten tämän uran nostatus saattoi olla syy siihen.
 
Ford ei olisi halunnut kuvata "Rio Grandea" vaan elokuvan ”Vaitelias mies”, mutta leffapomot pitivät sen käsikirjoitusta heikkona, ja halusivat tällä elokuvalla hoitaa sen rahoituksen. Tämä voi olla seikka, ettei ”Rio Grande” yllä minun(kaan) listalla Fordin parhaimpiin westerneihin. Ja ilmestyttyään ”Vaitelias mies” menestyi ”Rio Grandea” paremmin.
 
Arvosana: ***

rio_grande-normal.jpg