Sabata, salaperäinen ratsastaja (Ehi amico... c'è Sabata, hai chiuso!/Sabata)
 
Pääosissa: Lee Van Cleef, William Berger, Linda Varas
 
Ohjaus: Gianfranco Parolini (1969) 102min
 
Armeija jättää Daughertun kaupungin pankkiin 100 000$ talteen. Stengel (Franco Ressel), tuomari O’Hara (Gianni Rizzo) sekä Ferguson (Antonio Gradoli) järjestävät pankkiryöstön, jolla aikovat rahoittaa maakauppoja. Sattumalta Sabata (Lee Van Cleef) osuu paikalle, tappaa ryöstäjät ja palauttaa rahat takaisin kaupunkiin. Koska Sabata on ainoa, joka tietää kolmikon osallisuuden ryöstöön, miehet yrittävät päästä Sabatasta eroon. Aika kuluu ja Sabataa ei saada hengiltä. Sabatan vaatima palkkio vaikenemisesta vain kasvaa. Apua Sabata saa Carrinchalta (Pedro Sanchez) sekä Kujakissalta (Aldo Canti). Mukana on myös salaperäinen, banjoa soittava mies, Banjo (William Berger), joka ei ole päättänyt, kumman puolella oikein on.
 
Gianfranco Parolinin (Frank Kramer) elokuvat on karkeasti jaettavissa joko hyviin tai huonoihin. ”Sabata” kuuluu selkeästi ensiksi mainittuihin. Se muistuttaa selkeästi Parolinin aiemmin luomaa hahmoa, Sartanaa. Molemmat ovat tyylikkäästi pukeutuneet mustaa pukuun, musta-hopeaan liiviin, mustaan hattuun ja mustaan viittaan. Jottei asekotelo pilaisi tyylikkyyttä, herrat kantavat moderoitua taskuasetta, josta luodit eivät ihan heti kesken lopu. No, revolverit vöineen ilmestyivät molempien herrojen lanteille myöhemmin. Sartanan yhtenä esikuvana oli James Bond, ja Sartanan on sanottu olevankin Villin Lännen James Bond. Jostain syystä Parolini vaihtoi roolihahmon nimeä. Giuliano Carnimeo otti Sartanan käsittelyynsä ja vei sen ”kieli poskessa” tyylin vielä Parolinia pidemmälle. Realismilla ei ole enää mitään tekemistä näiden elokuvien kanssa.
 
Sabatalla on taito ilmestyä oikeaan paikkaan, oikeaan aikaan. Hän on jatkuvasti edellä vastustajaansa ja hänen aseen käsittelynsä on vertaansa vailla: hän ampuu nopat pöydältä, tuolin jalan poikki ja muuta mahdotonta. Se on paitsi hahmon viehätys, myös sen vaiva, jos asiaa ei osaa ottaa oikealta kantilta. Rooli vaatii myös sopivan näyttelijän, ja sekä Gianni Garko Sartanana että Lee Van Cleef Sabatana ovat ”über-cooleja”. Cleef oli tuolloin yksi suurimmista, ellei jopa suurin nimi italialaisessa westernissä. Hänen mukanaolonsa näkyy myös rahoituksessa, sillä Sartanaan verrattuna tuotantoon on satsattu ja kuvan laatu on erinomaista. Vaikka raha ei automaattisesti tee elokuvasta parempaa, niin kyllähän hyvälaatuista elokuvaa on mieluisampi katsoa, etenkin kun tarina toimii. Toisin kuin Carnimeon Sartanoissa, Sabatassa juoni on melko yksinkertainen: Sabata yrittää kiristää vallanpitäjiltä rahaa. Stengelin suunnitelmana on ostaa maata tulevan rautatielinjan alta ja myydä maa kaksinkertaisella hinnalla. Stengel onkin tyypillinen kapitalisti: rahaa on paljon, mutta sitä on saatava yhä vain enemmän. Mies lukee punaista kirjaa nimeltä ”Eriarvoisuus luo yhteiskunnan (Thomas Dew)” ja siteeraa toistuvasti lausetta ”Niiden, jotka ovat kyvykkäämpiä, ja siten myös vahvempia, on hallittava ja hyödynnettävä alempiarvoisia ”. Eli tämä punainen kirja poikkeaa täysin siitä Maon punaisesta kirjasta. Onko tämä Thomas Dew sitten todellinen henkilö, vaikea sanoa. Stengelillä on myös sadistinen aseleikki, jossa miehet yrittävät ampua toisensa metallisen levymiehen takaa. Franco Ressell on jo ulkonäöltään sopivan luihu näyttelemään Stengelin roolia. Kaksi muuta (Gianni Rizzo ja Antonio Gradoli) soittavat rooleissaan toista, jopa kolmatta, viulua. Sen sijaan William Bergerin Banjo on yksi parhaista spagettiwestern sivurooleista. Banjoa soittava salaperäinen mies, jolla on kivääri piilotettuna soittimeensa, oli todellinen kulttihahmo jo syntyessään.
 
Sabatan menestys poiki myös jatko-osan ”Sabatan paluu”. Näiden välissä valmistui ”Adios Sabata”, jossa Cleefin tilalla näytteli Yul Brunner. Alkujaan hahmo oli nimeltään Indio Black, mikä käy myös ilmi elokuvan alkuperäisestä nimestä, eikä Brunnerin esittämä hahmo muistuta Sabataa muuta kuin juonikkuudellaan ja taituruudellaan, mutta viiihdearvo, tämän tyypin elokuvien 'clue', on siinäkin todella korkea.
 
Monissa Parolinin elokuvissa (Sabata, Sabatan paluu, Viisi miestä helvettiin) käytetään akrobatiaa, joka tuntuu olevan miehelle joku fetissi. Paikoin se toimii, mutta useimmiten se on ärsyttävää. Adios Sabatan osalta hyppiminen on jätetty sikseen. Parolinin tyyli jakaa varmasti katsojat kahteen leiriin. Joka tapauksessa mies löysi selkeästi oman tyylinsä, mikä on aina hyvä asia. Ja samaa pätee elokuvan musiikkiin: Marcelo Giombinin letkeä musiikki ei ole matkittu Morriconen mahtipontisuudesta.
 
Arvosana: ****
 
 
sabata-normal.jpg