Kosto odottaa (Da uomo a uomo/Death Rides a Horse)
 
Pääosissa: Lee Van Cleef, John Philip Law, Luigi Pistilli
 
Ohjaus: Giulio Petroni (1967) 116min
 
Joukko naamioituneita rosvoja ryöstää rahakuljetuksen. Neljä miehistä tappaa nuoren Billin vanhemmat ja sisarukset. Bill näkee tuntomerkit miehistä: yhdellä on tatuoituna neljä ässää rintaan (Anthony Dawson), toisella omaperäinen korvakoru (Angelo Susani), kolmannella silmän yli kulkeva arpi (Jose Torers) ja neljännen naama paljastuu naamion takaa (Luigi Pistilli). Viides mies, jolla on pääkallokaulakoru, auttaa Billin pois palavasta talosta. Pihalta Bill löytää vielä saappaiden kannukset. 15 vuotta myöhemmin Ryan (Lee Van Cleef) vapautuu vankilasta ja tapaa Billin (John Philip Law). Kun Ryan tappaa hänet seuranneet miehet, löytyy toisen kuolleen miehen jalasta samanlainen kannus, jonka Bill oli korjannut aiemmin talteen. Se vie hänet perheensä murhanneiden jäljille. Ryanin kostolle motiivina toimii raha, kun hän joutui entisten rikostovereiden pettämäksi. Bill ei ole hänen mielestään valmis tehtävään ja yrittää karistaa tämän kannoiltaan. Lopussa niin Bill kuin Ryankin joutuvat pohtimaan asioita tarkemmin.
 
Tämä Nelonen Kino kanavallakin pyörinyt western kuuluu 60-luvun puolenvälin eliittiwesterneihin. Tyyliltään se on niin lähellä Leonen westerneitä kuin vain mahdollista on. Yksi syy on se, että käsikirjoittaja Luciano Vincenzoni on myös ”Vain muutaman dollarin tähden” sekä ”Hyvät, pahat ja rumat” elokuvien käsikirjoittajatiimissä. Myöhemmin hän oli kirjoittamassa Schwarzenegger-rymistelyä ”Raaka keikka”. Eniten yhtäläisyyksiä löytyy elokuvaan ”Vain muutaman dollarin tähden.” Eikä vain se vuoksi, että kummassakin näyttelee parhaassa vedossaan oleva Lee Van Cleef. Cleef on vähän kuin isähahmo ja opettaja Eastwoodin esittämälle Moncolle ja vielä enemmän Law’n tulkitsemalle Billille. Niin ikään kummallakin miehellä on omat motiivinsa kostolle. Tällä kertaa miesten motiivit paljastuvat jo elokuvan alussa, mutta yllätyksiä kyllä riittää vielä elokuvan loppuunkin. Ryan yrittää hillitä Billin innokkuutta, sillä ”Kosto on ruokalaji, joka tulee nauttia kylmänä”, kuten Ryan asian ilmaisee. Cleef olisi kaivannut vierelleen vähän parempaa näyttelijää: Law’n suoritus vaihtelee hyvästä pökkelömäiseksi seisoskeluksi. Varsin monotonisesti lausutut repliikit vain korostavat sitä. Ei tähän Eastwoodia välttämättä kaipaisi, mutta esimerkiksi Franco Nero tai häntä kovasti muistuttava Terence Hill olisivat saattaneet olla hyvät vaihtoehdot. Hauska yksityisseikka tässäkin elokuvassa on se, että Bill (kuten myös Monco) kutsuu Cleefiä lempinimellä ’old man’. Cleef ei kuitenkaan ollut kuin 12 vuotta Law’ta vanhempi ja vain viisi vuotta Eastwoodia vanhempi.
 
Vastapelurien puolelta löytyy monia tuttuja kasvoja: Luigi Pistilli, Jose Torres, Mario Braga näyttelevät liioitellusti sanottuna joka toisessa spagettiwesternissä ja yleensä juuri siellä pahojen poikien osastolla. Varsinkin Pistilli osaa olla todella luihu, jopa ”Hyvät, pahat ja rumat” elokuvassa Tucon munkkiveljenä, kunnes tajuaa, ettei ole yhtään sen parempi kuin rikolliseksi ryhtynyt veljensä.
 
Voisi olla helppo sanoa, että tämäkin elokuva on paljon velkaa Akira Kurosawalle. Samurait vain tilalle ja homma toimisi mallikkaasti. Kun Ryan ja Bill ryhtyvät puolustamaan kylää, on siinä selvä viittaus ”Seitsemään samuraihin”. Harmi vain, että kohtaus vesittyy sillä, että kyläläisten kuolema ei hetkauta kumpaakaan herraa, vaan miehet käyvät kylmästi nukkumaan ja odottamaan, että viholliset hyökkäävät aamulla.
 
Kuten Leonen westerneissä, niin tässäkään Villi Länsi ei ole mitenkään kaunis, romantisoitu kuten amerikkalaisissa westerneissä. Se on likainen, pölyinen ja hikinen, ja sen pystyy aistimaan kotisohvalle saakka. Taustalla näkyvä karu erämaa on silti upean näköinen ja erämaassa ratsastava henkilö saa ihmisen tuntumaan pieneltä pisteeltä luonnon keskellä, vaikka moni onkin olevinaan maailmankaikkeuden napa. Monument Valleyn ohella Almerian maisemat ovat komeimpia mitä negatiiville on valottunut. Ja kun niitä kuvia säestää Morriconen upea musiikki, erämaan kuiva huumori ja naseva dialogi, niin nautinto on valmis.
 
Ensi viikolla ”Hondo, yksinäinen vaeltaja”.
 
Arvosana: ****


death_rides_a_horse-normal.jpg