Pääosissa: Anthony Steffen, Stelio Candelli, Glauco Onorato
 
Ohjaus: Edoardo Mulargia (1971) 79min
 
Django (Anthony Steffen) saapuu kaupunkiin, jossa hänen etsimänsä lainsuojaton Carranza (Glauco Onorato) piileksii. Carranza on vain jäänyt kiinni ja on hirttotuomion edessä. Django pelastaa hänet, sillä Carranza tietää niiden miesten henkilöllisyydet, jotka tappoivat Djangon vaimon. Carranza kuului samaan joukkoon, mutta oli tuona ajankohtana vankilassa. Yhdessä he kehittelevät suunnitelman, jolla he pääsevät asekauppiaan Thompsonin (Riccardo Pizzuti), meksikolaisen kapteeni Gomezin (Chris Avram) sekä Carranzan hirttoa yrittäneen Jeffin (Stelio Candelli) jäljille.
 
Kaupan sivuilla elokuvan esittely alkoi jotakuinkin näin: ”Sergio Corbucci vapautti pedon tehdessään vuonna 1966 westernin ’Django - kostaja’.” Ennemminkin voisi puhua Pandoran laatikosta, sillä kaiken kirjavia jatko-osia on vajaat 40. Eikä taru ole tähän päättymässä. Quentin Tarantinon seuraava elokuva palauttaa Djangon valkokankaille. ”Django Unchained” kertonee vapautetusta orjasta (Will Smith), joka alkaa vapauttajansa kanssa pistää maailmaa järjestykseen.
 
Yhtä kaikki, Djangoissa on liki pitäen samanlainen juoni. Djangon vaimo, tai naisystävä, on tapettu tai tapetaan elokuvan aikana. Melkoinen häntäheikki tämä Django. Tämänkertaisessa elokuvassa on mukaan yritetty liittää salapoliisitarinaa, sillä Carranza paljastaa murhaajien henkilöllisyyksiä vähän kerrallaan. Itselleni ei ainakaan tuottanut vaikeuksia arvata sitä, ketkä he olivat. Viittaukset paljastavat henkilöllisyydet hyvissä ajoin. Kunkin hahmon kimppuun sännätään sen kummemmin suunnittelematta, mutta jotenkin kaksikko onnistuu aina pääsemään niskan päälle. Onpa elokuvassa selkeä viittaus ”Hyvät, pahat ja rumat” elokuvaankin. Yrittäessään hankkia rahaa asekauppias Thompsonin tapaamiseksi, Django vie etsintäkuulutetun Carranzan sheriffille ja kuittaa palkkiorahat. Luonnollisesti Carranza karkaa Djangon avittamana. Muutenkin Carranza muistuttaa Tucoa. Siihen vertailu on syytä sitten jättääkin. Elokuvan suomalaiseksi nimeksi ilmoitetaan myös ”Djangon suloinen kosto”, mutta luotetaan nyt elonetin tietoihin.
 
Djangosta on muokattu vähän veijarimaisempi kuin aiemmin, hieman sartanamaiseksi. Django keksii erikoisia tapoja puijata vastustajiaan: eräässä kohtauksessa hän on pistänyt jonkinlaisen haravan takin hihaan, hanskan sen päähän, joten kun hän astuu esiin ”kädet” ylhäällä, viholliset eivät huomaa, että oikea käsi onkin piilossa ja ampuu heidät yllättäen. Steffen on omaan tapaansa melko yksi-ilmeinen, niin kuin Djangon pitääkin olla, mutta elokuvan jopa koomisessa alussa hänkin onnistuu saamaa vähän huumoria peliin.
 
Elokuvasta jää melko huokea maku. Kuvanlaatu on varsin heikko ja editointi paikka paikoin todella kömpelöä (lue lisää viimeinen kappale). Kohtaukset ovat toiminnalla täytettyjä, eikä mitenkään erityisen hyvin toteutettuja. Sanomattakin on selvää, että ”kuudestilaukeava” laulaa monissa kohdin useammin. Muutenkin elokuvassa on kosolti epäloogisuuksia, joskaan tämän genren elokuvat eivät kuulukaan olla kovin realistisia.
 
Mutta ollakseni rehellinen, arviossa täytyy antaa vähän anteeksi. Katsomani versio on leikattu (italialainen audio ja englannin tekstitys), ja alkuperäiseen verrattuna se on reilut 10 minuuttia lyhyempi. Tarkempaa tietoa ei ole, mitä elokuvasta on leikattu ja paljastuuko siinä murhaajien henkilöllisyys. Saksalaisessa versiossa on ainakin tuo vaimon tappo, mikä käy ilmi trailerista. Jos poistetut kohtaukset/osat ovat pelkkää toimintaa, niin ne eivät anna elokuvalle mitään lisäarvoa. Mutta jos saksitut osat ovat tarinaa syventäviä kohtauksia, niin pitää ihmetellä sitä, miksei niitä ole elokuvaan jätetty. Tässä tapauksessa leikkauksesta päättänyt henkilö voisi opettaa sir Peter Jacksonille CTRL + X näppäinten käyttöä.
 
Arvosana: **
 
 
w_django-normal.jpg