Pääosissa: John Wayne, Geraldine Page, Ward Bond
 
Ohjaus: John Farrow (1953) 81min
 
Hevosensa menettänyt Hondo Lane (John Wayne) saapuu Angie Lowen (Geraldine Page) emännöimälle tilalle. Angien mies Ed (Leo Gordon) on ollut kateissa kaksi kuukautta ja Angie pitää huolen tilasta ja pojastaan Johnnysta (Lee Aaker). Hondo tekee tilan töitä saadakseen hevosen, jotta pääsisi toimittamaan tärkeää viestiä ratsuväelle, joka on taisteluissa apasseja vastaan. Lowet ovat apassien kanssa hyvissä väleissä, samoin Hondo, jolla on apassiverta suonissaan. Kun Hondo lopulta saapuu ratsuväen leiriin, hän törmää Ediin. Tämä syyttää häntä hevosvarkaudesta ja lähtee hänen peräänsä, kun Hondo aikoo viedä hevosen takaisin. Apassihyökkäyksen aikana Johnny yrittää tappaa Hondon, vaikka tämä on pelastanut hänen henkensä. Hondo ampuu Edin, mutta joutuu apassien vangiksi. Lopulta he toimittavat tämän Angien luo, luullen, että tämä on hänen miehensä. Lopulta koittaa ratsuväen ja apassijoukkojen välinen taistelu.
 
Hondo on se elokuva, jonka Al Bundy pelkää missaavansa ”Pulmusten” jaksossa ”Assault and batteries”. Sarjan hyvin tuntevat tietävät, miten Alin ja hänen suosikkielokuvansa kanssa oikein käy. On helppo kuvitella, että perusamerikkalaismies, kuten Al Bundy, pitää Hondosta. Hondo on hahmona rehti, suorasanainen ja oikeudenmukainen. Jopa siinä määrin, että se alkaa vähän ärsyttääkin.  Ja jos en aivan väärin muista, niin ”Pulmusten” jaksokin esitettiin 3D:nä. Ja todennäköisesti siitä syystä, että myös Hondo kuvattiin ja esitettiinkin 3D:nä. 3D:n suosio alkoi tuolloin jo tosin hiipua, mutta John Wayne veti yleisöä teattereihin. Etenkin kun elokuva oli pitkästä aikaa western. 3D:n vaikutukset näkyvät ihan normaalillakin kuvalla: sellaisia kohtauksia on paljon, joissa katsojaa kohti lentää nuolia tai esim. puukolla sohaistaan kohti katsojaa. Alkutekstitkin ovat sangen erikoiset. Netistä löytyy muutama kuva, joita voi käydä katsomassa puna-sinisillä anaglyyfisillä laseilla.
 
Elokuva oli jonkinlainen vastaisku Gary Cooperilla, joka oli esittänyt pääosaa ”Sheriffissä”. Kun ”Sheriffi” keskittyi pienemmän yhteisön asioihin, niin Hondossa intiaanisodat riehuvat. Poiketen yleisestä intiaanikuvauksesta, tässä apassit saavat ymmärrystä ja julki tuodaan se, että valkoiset ovat vastuussa sodasta. Valkoinen mies rikkoi sopimuksen. Ja kuten Hondo Angielle toteaa, apassit eivät tunne sanaa ”valehdella”. Kuten historia kertoo, sana tuli valitettavan tutuksi kaikille intiaaniheimoille. Kun lopussa ratsuväki iloitsee voittoaan, Hondo toteaa, että se oli hienon elämäntavan loppu.
 
Hondosta muodostuu Johnnylle isähahmo. Siinä mielessä elokuva muistuttaa myös samoihin aikoihin ilmestynyttä ”Etäisten laaksojen miestä”. Katsojakin saa käytännön vinkkiä mm. onkimisesta. Hondolle villihevosen kesyttäminen on helppo tehtävä, mutta Angien kesyttäminen vie vähän kauemmin.
 
Tarina on julkaistu alun perin sanomalehdessä novellina, kunnes kirjoittaja Louis L’Amour päätti tehdä siitä romaanin. Tarina on paikoin ennalta arvattava, mutta elokuvaversioon on saatu vauhtia. Lopun takaa-ajo vetää vertoja John Fordin tuotannoille. Efektit, kuten nuolten iskeytyminen ihmisiin, on saatu toteutettua ilman, että tämän päivän katsojan tarvitsee naureskella niille. Stuntit ovat näyttäviä ja preeria avara. ”Duke” Wayne on vedossa, ja hänelle kirjoitettu dialogi on varsin nasevaa: Hondo Lanesta löytyy siis myös hauskakin puoli. Geraldine Page esiintyi Oscar-ehdokkuuden arvoisesti. Sam, Hondon koira, olisi saanut pysyä hengissä elokuvan loppuun saakka, sillä Waynen kanssa yhteistyö toimii hyvin. Hauskana kuriositeettina on apassien päällikön nimi: Vittorio (Michael Pate). En tiedä, onko tällä mitään todellisuuspohjaa, mutta italialaisperäiset näyttelijät esittivät hyvin usein intiaaneja amerikkalaisissa elokuvissa ja mainoksissa. Vaikuttaisi todelliselta sisäpiirin vitsiltä.
 
Arvosana: ****


hondo-normal.jpg