Nimeni on Halleluja (Testa t'ammazzo, croce... sei morto... Mi chiamano Alleluja/They Call Me Hallelujah)
 
Pääosissa: George Hilton, Charles Southwood, Agata Flori
 
Ohjaus: Giuliano Carnimeo (1971) 96min
 
Meksikolaiskapinalliset palkkaavat miehen nimeltä Halleluja (George Hilton) pelastamaan johtajansa Ramirezin (Roberto Camardiel) teloitukselta. Tämän jälkeen Ramirez suostuttelee Hallelujan varastamaan jalokivilähetystä, jolla hän kustantaisi konekiväärien oston Yhdysvalloista, sen sijaa, että aseet päätyisivät Maximillianille. Kun Halleluja saa jalokivet haltuunsa, ne osoittautuvat väärennöksiksi. Kun jalokivi- ja asekauppiasjahtiin sekaantuu vielä venäläisaatelinen Alexi Viosarevich Koperkin (Charles Southwood) ja amerikkalainen, nunnaksi naamioitunut, salainen agentti (Agata Flori), on sekametelisoppa valmis.
 
Kun heittää aivot nurkkaan, niin tämmöiset hurlumhei-elokuvat ovat silloin paikallaan. Itse asiassa 70-luvun alussa spagettiwesternit noudattelivat pitkälti tätä linjaa: ne parodioivat omaa genreään. Pääosassa on entistäkin salaperäisempi ja täysin ylivertainen asesankari, jota motivoi raha. Siinä sivussa voi sitten olla ylväämpiäkin aatteita. Gianfranco Parolinin ”Sartana” oli lajin pioneeri. Hän jatkoi ”Sabatalla”. Molemmat elokuvat olivat vielä vakavia verrattuna siihen, mitä tuleman piti. Carnimeo, joka otti käsiinsä Sartana-tuotteen, vei linjan ääripäähän, joka varmasti jakaa mielipiteet puolesta ja vastaan. Tarinaltaan (Tito Carpi) varsin köyhät elokuvat sisältävät monimutkaisia juonenkäänteitä, joissa ei juuri tolkkua ole. Näillä todennäköisesti peiteltiin tarinan aukkoja. Samoin sankarihahmolla: mikäli sankarihahmolla ja tämän näyttelijällä ei ole paljon särmää, elokuva on pahasti epäonnistunut. Ja tässä tapauksessa George Hilton onnistuu täydellisesti.
 
Hilton esiintyi aiemmin jo Sartanan roolissa, mutta vertailu Gianni Garkoon ei olisi reilua. Halleluja sen sijaan on täysin hänen oma roolinsa, vaikka käytännössä voitaisiin puhua samasta hahmosta. Kuten Sartana, Hallelujakin on varustautunut mielikuvituksellisilla aseilla. Sengerin ompelukoneella voi nimittäin tehdä muutakin kuin saumata paidan kauluksia: se on yhdistetty konekivääri ja kranaatinheitin. Hallelujan venäläinen aisapari puolestaan käyttää balalaikkaansa sinkona. Tässä mennään jo parodian parodian puolelle: Sabatassa nimittäin Banjo on piilottanut banjonsa sisään kiväärin, joka soittaa omaa tappavaa sävelmäänsä. Ja myöhemmin Robert Rodriguezin Meksiko-trilogiassa oli tappavia instrumenttejä. Joten kiitokset niistä kuulunevat Carpille ja Carnimeolle.
 
Elokuvan tempo on hurja ja ensimmäisen puolituntisen aikana on miestä kaatunut kosolti. Tempo ei kuitenkaan ole rasittava, sillä 70-luvulla osattiin toimintakohtauksia tehdä ilman, että niitä piti leikata 10 framen pituisista pätkistä yhteen, eli minkäänlaista epilepsiakohtausta ei pääse syntymään. Monen muun Carnimeon leffan tavoin tässäkin alku on todella hienosti tehty. Lähestyvän teloituksen jännitys on käsin kosketeltava. Valitettavasti taso ei pysy samana loppuun saakka: etenkin Southwoodin esittämä Alexi on melko rasittava hahmo. Halleluja ei olisi todellakaan tarvinnut rinnalleen ”sidekickiä”.
 
Kuka pettää ja ketä? Ja kuka työskentelee kenellekin? Elokuva on syytä katsoa muutamaan kertaan, jos haluaa päästä täysin selville kaikesta. Ja mikäs sitä on katsoessa, kun muistaa, ettei ota sitä niin vakavasti. Viihdearvoltaan viiden tähden elokuva.
 
Arvosana: ***½
 
 
they_call_me_hallelujah-normal.jpg