What Am I Doing in the Middle of the Revolution? (Che c'entriamo noi con la rivoluzione?)

Pääosissa: Vittorio Gassman, Paolo Villaggio, Lee Anchoriz
 
Ohjaus: Sergio Corbucci (1972) ~105min
 
Italialaisen teatteriryhmän johtaja Guido Guidi (Vittorio Gassman) palkataan esiintymään Meksikoon. Samalla junalla lähtee pappi Albino Moncalieri, niin ikään italialainen. Miehet ovat riitautuneet jo ennen matkaa ja matkan aikana riita pahenee. Perillä Albino pyrkii estämään Guidon esityksen (Richard III). Esitys keskeytyykin, kun vallankumoukselliset hyökkäävät teatteriin ja kidnappaavat Guidon. Hänen naamioidaan kardinaaliksi, jotta tämä voisi siunata vallankumouksen. Armeija hyökkää paikalla ja Albino pelastaa Guidon luullen, että tämä on oikea kardinaali. Tämän jälkeen miehet joutuvat kommelluksesta toiseen.
 
Nimihirviö on astetta parempaa westernkomediaa. Jos sitä vertaisi suoraan Corbuccin parhaimpiin westerneihin (Django, Suuri Hiljainen), pisteet eivät nousisi näinkään korkealle. Mutta tyylilajissaan se on keskivertoa. Kontrasti Corbuccin muihin westereihin on suuri, sillä ne ovat olleet aikansa mittapuun mukaan sangen väkivaltaisia. Esimerkiksi Ruotsissa Django kiellettiin. Synkkäsävytteisten elokuvien jälkeen Corbuccin elokuvien sävy keveni: ”Petturit hirteen, compañeros” (Vamos a matar compañeros, 1970) oli jo puolikomediallinen. ”Vallankumous” on sitä alusta loppuun asti. Toki elokuvassa on näyttäviä taistelukohtauksia ja asiaankuuluvaa traagisuutta.
 
Elokuvan katselemista haittasi se, että katsoin sen webplayerillä (TVUPlayer) joltain spagettiwestern kanavalta: kuva oli huono (pikselimössöä), ääni samoin. Lisäksi dubbaus ei ollut muutenkaan mikään kummoinen. Etenkin reippaasti ylinäyttelevä Gassman ei sovi ääneen laisinkaan. Suureen levitykseen elokuva ei liene koskaan pääsytkään, joten osin kuva- ja ääniongelmat saattavat ”kuulua” elokuvaan. Tarina siis kertoo kahden erilaisen siviilin joutumisesta sodan pyörteisiin. Hahmot alkavat hiljalleen kasvaa tarinan edetessä: egoistinen ja pelkurimainen Guido alkaa löytää itsestään uusia puolia, kun taas Albinon käytös maallistuu. Sekä vallankumouksellisten johtaja Carrasco (Lee Ancdoriz) että armeijan johtaja Herrero (Eduardo Fajardo) ovat karikatyyrisiä vihollisia.
 
Elokuvassa on runsaasti poliittisia kannanottoja. Yksi tärkeimmistä on se, kun intiaanijoukko pelastaa sankarikaksikon ja intiaanien johtaja toteaa: ”Me olemme intiaaneja ja olemme olleet täällä ennen muita.” Corbucci ihailee tavallisen ja viattoman siviilin selviytymistaistelua, mutta samalla nauraa sodalle, sillä eivätpä nämä vapaustaistelijat aina ole riistäjistään poikenneet. Sen saa myös parivaljakko todeta, ehkä turhankin usein. Elokuvan suurin ongelma onkin se, että tarinassa on aivan liikaa käänteitä. Kohtaukset ovat toisinaan varsin irrallisia. Corbucci oli tiettävästi tässä vaiheessa jo melko kyllästynyt westerneihin ja käsikirjoitus kyllä vahvistaa sitä olettamusta. Miesten keskinäistä suhdetta ja hahmojen erilaisuutta olisi voinut kuvata huomattavasti enemmän kaiken maailman käänteiden kustannuksella. Vahvuus taas on siinä, että kaksikosta ei kasva mitään supersankareita, muuta kuin ehkä henkisellä tavalla. Lisäksi valittu linja pysyy loppuun asti, eikä siinä sorruta siihen yleiseen vikaan, että komedia muuttuu hetkiksi joksikin aivan muuksi. Vaikka tarinan potentiaalia ei ole pystyttykään käyttämään täysin hyväksi, oli elokuva silti positiivinen yllätys. Jos komedian aikana pärskäyttää naurun muutamankin kerran, on ainakin jossain onnistuttu. Ja näin kävi.
 
Arvosana: ***
 
 
what_am_i_doing_in_the_middle_of_a_revol