Hopeatähti (The Tin Star)
 
Pääosissa: Henry Fonda, Anthony Perkins, Betsy Palmer
 
Ohjaus: Anthony Mann (1957) 89min
 
Palkkionmetsästäjä ja entinen sheriffi Morgan Hickman ratsastaa kaupunkiin noutamaan palkkiota. Kaupunkilaiset suhtautuvat häneen kylmästi. Kaupungin sheriffi, nuori ja väliaikaiseksi valittu, Ben Owens (Anthony Perkins) suhtautuu häneen kunnioittavasti, samoin Nona Mayfield (Betsy Palmer), joka tarjoaa tälle huoneen siksi aikaa, että palkkioasiat on saatu hoidetuksi. Morgan alkaa opettaa Beniä, sillä sheriffin virkaa haluaa rasistinen Bart Bogardus. Morgan kiintyy Beniin, Nonaan ja tämän puoliveriseen poikaan, Kipiin (Michel Ray). Postivaunujen ryöstöyrityksessä kuolee mies ja toinen ryöstäjistä haavoittuu. Palattuaan synnytyksestä, tohtori McCord (John McIntire) joutuu hoitamaan puoliveristä Zeke McGaffeytä (Peter Baldwin), joka on haavoittunut. Zeken veli Ed (Lee Van Cleef) tajuaa, että McCord tajusi tilanteen ja tappaa tohtorin. Tohtori on ennättänyt merkitä muistikirjaan hoitotyönsä ja murhaajien jäljille lähtee tappojoukko Bartin johdolla. Ben haluaa miehet elävältä, mutta tarvitsee Morganin apua.
 
Jälleen voi todeta, että Anthony Mann ei petä. James Stewartin kanssa tehdyt elokuvat olivat laadukkaita ja tämä vetää kevyesti vertoja niille. Kunnia kuuluu toki tarinan tehneille Joel Kanelle sekä Barney Slaterille. Roolitus toimii myös mainiosti. Mannin elokuville tyypillinen sankari, jolla on synkkä menneisyys, piirtyy Fondan olemuksesta selvästi. Tällä kertaa sankari on menettänyt vaimonsa ja poikansa, joten kiintyminen Beniin, Nonaan ja Kipiin ei ole yllätys. Hän haluaisi Benin luopuvan sheriffin virasta, koska pelkää tämän kuolevan. Nuori mies on kuitenkin ylpeä ja haluaa näyttää kaupungille, tyttöystävälleen ja ennen kaikkea itselleen, että on virkansa arvoinen. Morganin tärkein neuvo ei ole suinkaan aseen käsittely: ihmisen käsittely on huomattavasti tärkeämpää. Ja samalla Morgan oppii myös jotain Beniltä, jota ujonoloinen Perkins tulkitsee loistavasti.
 
Elokuva ottaa aika vahvastikin kantaa eriarvoisuuteen ja rotusortoon. Bogardus ei pidä intiaaneja ihmisinä: ”Ainoa hyvä intiaani on kuollut intiaani. Ja niin he tekivät miehestäni hyvän intiaanin.” Näin tuntojaan purkaa intiaanimiehensä menettänyt Nona. Rymyporukka on juuri niin vahva kuin on sen johtaja, ja Bogarduksen selän takana miehet ovat hiirulaisia. Porukassa se tyhmyys tiivistyy: apulaissheriffeiksi palkatut miehet seuraavat kiihkossaan Bogardusta, ja kun Ben onnistuu saamaan McGaffeyn veljekset elävänä kiinni, joutuu hän yksin koko kaupunkia vastaan, koska Bogarduksen johdolla vaaditaan välitöntä hirttämistä. Hopeatähdestä löytyy siis samoja elementtejä kuin ”Sheriffistä” ja ”Rio Bravosta”.
 
Harvoin tämän tyyliset elokuvat mitään yllättävää tarjoavat, eikä sitä tee tämäkään. Hyvät ovat hyviä ja pahat pahoja. Elokuvassa täytyy myös uhrata ehkä se kaikista inhimillisin hahmo, tässä tapauksessa 75-vuotispäivänään kuoleva tohtori McCord. McGaffeyn veljesten toimista huolimatta elokuvan suurin konna on Bart Bogardus.
 
Hienostunut, rauhallinen ja vähäeleinen kerronta korostavat sitä, että jotain tämmöistä olisi voinut oikeastikin tapahtua Villissä Lännessä.
 
Arvosana: ****


tin_star-normal.jpg