Saalistajat (The Professionals)
 
Pääosissa: Lee Marvin, Burt Lancaster, Robert Ryan
 
Ohjaus: Richard Brooks (1966) 113min
 
Kun rikkaan karjatilallisen Joe Grantin (Ralph Bellamy) vaimo Maria (Claudia Cardinale) kidnapataan, palkkaa tämä entisen palkkasoturin Henry ”Rico” Fardanin johtamaan pelastusoperaatiota, johon kuuluu vankilasta vapautettava naistenmies Bill Dolworth (Burt Lancaster), hevosmies Hans Ehrengard (Robert Ryan) sekä jäljittäjä Jake Sharp (Woody Strode). Sekä Bill että Rico olivat taistelleet väitetyn kidnappaajan Jesus Razan (Jack Palance) kanssa Meksikon vapaussodassa. Bill on vahvasti sitä mieltä, että Raza ei ole sellainen, joka kidnappaisi ihmisiä, ja kun he viimein saavat Marian vapaaksi, tämä ei haluakaan lähteä. Miehet joutuvat pohtimaan, mikä on oikein ja mikä väärin, mutta päätyvät viemään Marian takaisin Joen luokse Yhdysvaltoihin, Razan ja tämän miesten jahdatessa halki erämaan.
 
Jälleen yksi versio ”Likaisesta tusinasta”, sillä erotuksella, että tämä tehtiin vuotta aiemmin. ”Likaisesta tusinasta” muistuttaa sekin, että näyttelijöinä on Lee Marvin ja Robert Ryan, ja mukana on myös tummaihoinen sankari. Samalla formaatilla tehtiin myös lukuisia spagettiwesternejä, esim. ”Viiden miehen armeija”, ja miksi ei, onhan ”Saalistajat” saanut vaikutteensa nimenomaan spagettiwesterneistä. Roolihahmot ovat ensisijaisesti rahanhimoisia antisankareita, kunnes lopulta toimivat omantunnon mukaan. Villi länsi on likainen, pölyinen ja hikinen. Meksikon vallankumous ja sen köyhät ihmiset ovat vahvassa osassa. Ja ennen kaikkea etnisiä vähemmistöjä kuvataan myönteisemmin. Käsikirjoitus ja ohjaus päätyivät ehdolle Oscar-voittajiksi, mutta voittoa ei tullut. Eikä loppujen lopuksi niin vaikuttavasta lännenelokuvasta ole kyse, valmistuihan samana vuonna mm. ”Hyvät, pahat ja rumat”.
 
Perusidea on siis se, että palkataan erikoisosaajia erikoistehtävään. 10 000 dollaria on summa, josta on vaikea kieltäytyä. Sillä ei ole väliä, että neljä miestä pystyy lyömään pienen armeijan. Realismi on syytä jättää näissä elokuvissa sivuun. Suuremmasta joukosta olisi vaikea kirjoittaa, sillä neljästäkin miehestä se on hankalaa. Tarina keskittyykin lähinnä Ricoon ja Billiin. Esimerkiksi Ehrengardin rooli on melko turha. Yhtä lailla perusidea on se, että jossain vaiheessa miehet alkavat pohtimaan sitä, mikä on oikein ja mikä väärin, ja jos ollaan väärässä, mennäänkö rahanhimossa loppuun saakka? Bill epäilee tehtävän luonnetta alusta asti. Yllätyskäänne, eli Maria ei haluakaan lähteä Razan luota, paljastuu jo melko varhaisessa vaiheessa. Tämän vuoksi todellista yllätystä elokuvassa ei lopulta ole.
 
Näyttelijälista on kova: Lee Marvinin rooli on juuri sellainen kuin kaikissa muissakin elokuvissa. Hän on todella ”äijien äijä”. Sen sijaan hyvän matkaa yli 50-vuotias Lancaster ei oikein enää vakuuta naistenmiehenä, mutta kun aika on heittää toiminnan puolelle, mies on paikallaan. Omat stunttinsa tekevä Lancaster kipuaa elokuvassa ketterästi vuoren rinteitä. Ryanin, Stroden ja Palancen roolit ovat niin pienet, että heistä on vaikea sanoa mitään. Cardinale ja Bellamy tuovat rooleihinsa jotain särmää, etenkin Bellamy, sillä hänelle ei paljoa valkokangasaikaa elokuvassa heru.
 
Tarinaltaan pioneeriasemassa oleva elokuva kestää vertailun monien variointien kanssa, mutta aivan kirkkaimpaan kärkeen se ei yllä. Yksi elokuvahistorian hienoimmista sananvaihdoista siinä kyllä käydään, kun Joe Grant kiroaa lopussa Ricon, joka ei luovutakaan Mariaa tälle:
(Joe Grant) ”You bastard!”
(Rico) ”Yes, sir. In my case an accident of birth. But you, sir, you’re a self-made man.”
 
Vauhdikkaasta musiikista vastaa Maurice Jarre.
 
Arvosana: ***½
 
 
the_professionals-normal.jpg