Kova kuin kivi (True Grit)
 
Pääosissa: John Wayne, Kim Darby, Glen Campbell
 
Ohjaus: Henry Hathaway (1969) 123min
 
Frank Ross (John Pickard) lähtee apumiehensä Tom Chaneyn (Jeff Corey) kanssa hevoskaupoille Fort Smithiin. Humalassa rahansa hävinnyt Tom suuttuu Frankille, ampuu hänet ja pakenee intiaanien maille. Frankin tytär, Mattie (Kim Darby), noutaa isänsä tavarat, mutta haluaa myös oikeutta. Koska paikallisella sheriffillä ei ole lupaa toimia intiaanien mailla, Mattie palkkaa liittovaltion sheriffin Reuben J. ”Rooster” Cogburnin (John Wayne) tehtävään. Ilmenee, että Chaney on rötöstellyt myös Teksasissa, joten matkaan lähtee myös ”Texas Ranger” La Boeuf (Glen Campbell). Vastaan ei tule ainoastaan Chaney, vaan myös Cogburnin vanha tuttu, Lucky Ned Pepper (Robert Duvall).
 
John Wayne on kova kuin kivi, siitä vain ei pääse mihinkään. Mies on yhtä innostunut kuin liki 40 vuotta aikaisemmin valmistuneessa elokuvassa ”Suuri lännen tie” (The Big Trail). Suuri tekijä tässä on se, että Rooster Cogburnin rooli on kuin kirjoitettu Waynelle (ja ehkä se sitä onkin). Siinä on jotain samaa kuin hänen rooleissaan ”Etsijöissä” tai ”Comancherosissa”: äkkipikainen, välillä ajattelematon, pulloon tarttuva, itsepäinen kuin muuli, mutta siltikin humoristinen hahmo. Cogburn on myös jonkinlainen esi-Harry Callahan, mies, joka ei sen kummemmin pidä kenestäkään, vihaa kaikkia ihan tasapuolisesti. Wayne on pitänytkin tämän elokuvan käsikirjoitusta (Marguerite Roberts) yhtenä parhaimmista, eikä ollut mikään ihme, että Wayne veti silmälapun vasemman silmänsä päälle uudestaan jatko-osassa, ja toiseksi viimeisessä elokuvassaan ”Rooster Cogburn & Lady”, jossa ladyä esittää Katharine Hepburn.
 
Cogburnin (Waynen) varassa tämä elokuva toimiikin ja dialogi osuu hyvin Waynen hahmoon. Hyvää taustatukea hän saa Mattien esittäjältä, Kim Darbyltä, joka pikkuvanhana nuorena naisena toimii Cogburin vt. omatuntona, tyttärenä ja nalkuttavana vaimona, Cogburnillä kun ei ole mitään näistä olemassa. Mattie myös kaipaa isäänsä, ja isähahmoa. Äiti kun on huolehtinut perheen pienimmistä, on Mattie auttanut isäänsä kaikessa, metsästyksestä raha- ja lakiasioiden hoitoon. Vaikuttaa siltä, ettei Mattie ole saanut viettää tyttöyttään koskaan, mikä näkyy hänen luonteessaan. Cogburn huomaa tytössä yhtä itsepäisen persoonan kuin mitä itse on ja heidän ystävyys syvenee. Vaikka La Boeuf (haluaa kutsuttavan itseään La Beefiksi) onkin huomattavasti nuorempi, ei tunneside muotoudu niinkään vahvaksi hänen ja Mattien välillä Glen Campbell esittää muuten alussa soivan laulun.
 
Tarinan konnat sen sijaan jäävät selvästi taka-alalle. Yhtenä porkkanana Cogburnille Mattie tarjoaa sitä, että Chaney on liittoutunut Ned Pepperin kanssa. Cogburn ja Ned Pepper ovat ottaneet yhteen aiemminkin, mutta jonkinlaista täsmennystä miesten yhteisestä menneisyydestä olisin kaivannut. Miesten lopullinen yhteenotto tapahtuu kyllä komealle tavalla (kumarrus ritarien turnajaisille), kun Cogburn hyökkää ratsullaan neljää miestä vastaan, haulikko toisessa ja revolveri toisessa kädessä, pitäen ohjaimia hampaissaan.
 
Elokuva toi Waynelle Oscar-palkinnon. Mistään mykistävästä suorituksesta ei kuitenkaan voida puhua, lähinnä sitä tuttua John Wayneä. Aivan kuten Martin Scorsesen tapauksessa, hänkin olisi voinut voittaa palkintonsa jo paljon aiemmin. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Ei elokuva mielestäni mikään iätön klassikko ole, vaikka Coenin veljekset tekevätkin siitä uuden version. Siinä Cogburnin roolin esittää Jeff Bridges. Jonkinlaista yllätysmomenttia elokuva kaipaisi. Ehkä se nähdään sitten ensi vuonna.
 
Arvosana: ***½


true_grit-normal.jpg