Taistelu punaisella hietikolla (Gringo/Duello Nel Texas/Gunfight at Red Sands)
 
Pääosissa: Richard Harrison, Giacomo Rossi Stuart, Mikaela
 
Ohjaus: Ricardo Blasco (1963) 92min
 
Manuel (Daniel Martín) puhuu humalapäissään perheensä kultakätköstä ja kolme naamioitua hyökkää heidän tilalle, tappaen perheen isän Diegon ja vieden kullan. Meksikon taisteluista palaava Ricardo, ”Gringo”, (Richard Harrison) näkee tappajat ja lähtee etsimään heitä läheisestä kaupungista. Kaupunki on täynnä epäiltyjä, salaperäisestä sheriffistä (Giacomo Rossi Stuart) lähtien. Vähä kerrallaan alkaa syylliset paljastua, mutta siihen tarvitaan Manuelin myös Lisan (Sara Lezana) apua.
 
Varhainen spagettiwestern, joka on sekoitus eurooppalaista ja amerikkalaista kerrontaa. Elokuvassa korostuu perheen tärkeys ja yhteisöllisyys, kun lapset Ricardo (ottolapsi), Manuel ja Lisa hakevat oikeutta, tai kostoa. Tärkeä teema on myös eriarvoisuus: Martinezit ovat Ricardoa lukuun ottamatta meksikolaistaustaisia. Salaperäinen, mystinen sankari siis tarinasta puuttuu, mutta eipä sitä oikeastaan kaipaa. Eikä Richard Harrisonin karismakaan aivan Eastwoodin tasolle nouse, vaikka kohtuullisen pätevä näyttelijä onkin. Tappajia ei siis paljasteta heti, mutta ei etsivätyössä aivan Agatha Christien romaanien tasolle tarvitse mennä. Toimintakohtauksissa on vauhtia ja lopun kaksintaistelussa jo pieniä enteitä tulevasta: lähikuvia ja jännityksen kohoamista. Espanjassa kuvattu, mutta amerikkalaisittain vaatetettu, se lisää lajityyppien sekoitusta. Pääosaan voisikin hyvin kuvitella John Waynen, vaikka Ricardo nuorempi hahmo onkin. Jotain samaa elokuvassa kuitenkin on kuin vaikkapa ”Voittamattomissa veljeksissä” (Sons of Katie Elder).
 
Mikä tästä sitten tekee mainitsemisen tai katsomisen arvoinen? No, musiikin on säveltänyt muuan Dan Savio, ja kyseessä on miehen ensimmäinen sävellystyö westerniin. Dan Savion nimen taakse ei piiloudu sen enempää tai vähempää kuin itse Ennio Morricone. Tunnuslaulu ”Gringo like me” on varsin vetävä, amerikkalaistyyppinen teema, jossa on jazzahtava väliosa. Muuten musiikki ei kummempaa tarjoa. Ja kyllähän itse elokuvakin on varsin viihdyttävä, vaikka välillä tuntuu, että ihan kaikki westernin perusteet eivät ole hallussa. Hahmot ovat ehkä turhankin yksioikoisia: joko hyviä tai sitten pahoja. Itseironiaa ei juuri ole, ja hauskimmat hetket ovat se, kun Lisa ja Ricardo kaatuvat vuorollaan jokeen. Kuinka tuttua ja turvallista. Joka tapauksessa minä pidin tästä. Englanninkielinen dubbauskin on ihan asiallinen.
 
 
Arvosana: ***½
 
 
a_gunfight_at_red_sands-normal.jpg