Huuliharppukostaja (C'era una volta il West/Once Upon a Time in the West)
 
Pääosissa: Claudia Cardinale, Henry Fonda, Charles Bronson
 
Ohjaus: Sergio Leone (1968) 159min
 
Bret McBain (Frank Wolff) on ostanut tilan ja maata sen ympäriltä, tietäen, että rautatie tulee menemään maitten läpi. Morton (Gabriel Ferzetti), joka rakentaa rautatietä ei sitä hyvällä katso ja lähettää apumiehensä Frankin (Henry Fonda) pelästyttämään miehen ja tämän lapset. Kukaan ei tiedä, että McBain on mennyt naimisiin New Orleansissa prostituoidun, Jill (Claudia Cardinale), kanssa. Tämä saapuu ja näkee murhatun perheen. Harmonica (Charles Bronson) hakee puolestaan kostoa murhatulle veljelleen. Morton ja Frank saavat peräänsä Jillin, Harmonican ja vielä bandiitin, Cheynnen (Jason Robards), joka on lavastettu McBainin perheen murhaajaksi.
 
Melkoinen all-star-ketju on ollut mukana tämän elokuvan teossa, jonka Nelonen esittää 6.11. Sen kunniaksi arvostelenkin sen. Tarinan ovat kirjoittaneet Dario Argento, Bernardo Bertolucci sekä Sergio Leone. Kuvauksesta vastaa Tonino Delli Colli ja musiikista itseoikeutetusti Ennio Morricone. Näyttelijät ovat omaa luokkaansa, ehkä Bronsonia lukuun ottamatta. Nimilista takaa sen, että pieleen ei voi mennä. Eikä se sitä myöskään tee.
 
Suomennos on vähän harhaanjohtava, sillä kyse on paljon enemmän kuin Harmonican kostoretkestä. Leonen elokuville on ollut tyypillistä, että naisilla ei ole juuri mitään osaa elokuvissa. Tässä sen sijaan Jill on tarinan ykköstähti naisena, joka onnistuu käyttämään (tietämättäänkin) hyväkseen viehätysvoimaansa saadakseen sen mitä haluaa. Päällepäin heikolta näyttävä hento nainen on sisältä vahva, vaikka joutuu kokemaan miehisen voiman. Cardinale on myös loistava valinta rooliin.
 
Miehistä miehisin on Frank. Amerikkalaisyleisöä shokeerasi nähdä ”malli-isä” Henry Fonda pahiksena. (Oliko Fonda malli-isä, siihen en ota kantaa) Silmin nähden mies myös nauttii roolista. Aiemmin Fonda oli kieltäytynyt eversti Mortimerin roolista Leonen elokuvassa ”Vain muutaman dollarin tähden”. Onneksi hän ei kieltäytynyt kahdesti.
 
Toinen kieltäytyjä, Charles Bronson, on ehkä elokuvan ”heikoin” lenkki. Leone kaavaili Bronsonia Eastwoodin paikalle ”Mieheksi ilman nimeä.” Sittemmin Leone kaavaili Harmonican roolia Eastwoodille, joka kieltäytyi ja miesten välille tuli jonkinlainen riitä. Vaikea on kuitenkin kuvitella Clintia tässä. Harmonica on latinotaustainen. Vaikka Bronsonin juuret johtavatkin Liettuan ja Puolan seuduille, on hänessä enemmän meksikaanoa kuin Clintissä. Bronsonilla on kuitenkin kestohymy päällä elokuvasta toiseen tai sitten mies on totaalisen poissaolevan näköinen. Tämä ilmenee oikein hyvin lähikuvissa, joita Leone käytti paljon. Lisäksi Bronsonilla ei näytä olevan pienintäkään hajua huuliharpun soittamisesta. Harmonican roolia varten olisi voinut löytyä parempiakin vaihtoehtoja.
 
Cheyenne on väärinymmärretty pikkurikollinen, joka johtaa jengiään. Cheynnet (ei mitään tekemistä intiaaniheimon kanssa) ovat kuin moottoripyöräjengien varhaisempi versio. Elokuvan miehistä Cheynnellä on myös korkein moraali ja maalaisjärkeä.
 
Elokuvassa on myös loistavat sivuosien näyttelijät: Frank Wolff, Woody Strode, Jack Elam, Lionel Stander. Gabriel Ferzetti kuolemansairaana rautatiepomona on kuitenkin omaa luokkaa. Miestä pitää hengissä vain se, että näkisi rautatieyhteyden kulkevan rannikolta rannikolle.
 
Elokuvan henkilöille yhteistä ovat unelmat: Bret McBain halusi rakentaa erämaahan kaupungin, Jill halusi saada normaalin perheen ja sen kariutuessa alkoi rakentaa kuolleen miehensä unelmaa, Frank halusi liikemieheksi, Morton halusi nähdä Tyynen valtameren. Monilla Yhdysvaltoihin lähteneillä unelmat tuppasivat kariutumaan. Näin käy myös elokuvan henkilöille.
 
Jos ”Vain muutaman dollarin tähden” eteni vauhdilla ja juohevasti, niin ”Huuliharppukostaja” etenee verkkaisesti. Tästä saadaan heti alussa esimerkki, kun Jack Elamin johtamat miehet odottavat Harmonicaa rautatieasemalla. Odotus kestää 10 minuuttia ja sanaakaan ei vaihdeta, jos ei asemanhoitajan muutamaa repliikkiä lasketa mukaan. Nykypäivän elokuviin kasvaneille moinen on varmasti tuskaa. Elokuvan rytmitys on kuitenkin vertaansa vailla. Tuo ominaispiirre on tuttua Leonen jokaisesta elokuvasta, ja vieläkään ei ole saanut ansaitsemaansa arvostusta. Kubrick valmisteli kuvansa tarkasti etukäteen kuvaamalla kilometritolkulla filminauhaa kuvauspaikoista. Leonella tämä oli jo päässään valmiina. (Luonteen laadussa em. mestareilla on myös paljon yhteistä) Toki oma osansa on Morriconen upealla musiikilla. Jotakin Leonen kyvystä nähdä kohtaukset päässään kertoo se, että kuvaushetkellä soitettiin jo valmista musiikkia ja näin näyttelijät pääsivät haluttuun rytmiin. Niin ikään ”Suuren gangsterisodan” englannin dialogin kirjoittaja Stuart Kaminsky muisteli, miten huonosti englantia osannut Leone vaati erään kohtauksen dialogiin 10 sanaa lisää. Kaminsky oli ymmällään, kirjoitti dialogin uudelleen ja vasta valmiin elokuvan nähdessään tajusi, miten tärkeä tuo lisäys oli ollut.
 
Miksei elokuva sitten saa viittä tähteä? Tämä on ehkä saivartelua, mutta Bronson on yksi syy ja toinen on loppu, joka antaa odottaa itseään.
 
 
Arvosana: ****½
 
 
once_upon_a_time_in_the_west-normal.jpg