Pääosissa: Andrea Giordana, Rosemarie Dexter, Franco Giornelli
 
Ohjaus: Franco Rosseti (1967) 105 min
 
Steve (Andrea Giordana) pelastuu viime hetkellä hirsipuusta pastori Jonathanin (Aldo Berti) avustamana. Jonathan ei tietenkään ole pastori. Miehet erkanevat, kun Jonathan joutuu antamaan siunauksensa haavoittuneille Etelä-valtioiden sotilaille. Steve jatkaa pakoaan ja törmää niin ikään haavoittuneeseen Etelä-valtioiden sotilaaseen, joka pyytää tätä viemään pistoolinsa isälleen. Samalla hän kertoo rahakätköstä, joilla heidän oli tarkoitus rakentaa maatila. Kun sotilas kuolee, Steve pukeutuu tämän univormuun ja lähtee etsimään rahakätköä hylätystä kaupungista, jossa sotilaan isä elää. Kuolleen sotilaan isä Sam (Piero Lulli) on sokea, eikä huomaa, että Steve ei olekaan hänen oikea poikansa. Kaupunkiin saapuu myös Etelä-valtioiden sotilaita, sillä kultalähetyksen on kulkea aavekaupungin kautta. Ja tämä houkuttelee paikalle myös kultaa tavoittelevia rosvoja (mm. Franco Giornelli). Samin avustaja/hoitaja Katy (Rosemarie Dexter) rakastuu Steveen, kunnes paljastuu, että Steve tuntee rosvojoukkoon kuuluvan naisen. Steve lyöttäytyy koplan kanssa, varastaakseen vain rahat itselleen. Hän jää kiinni ja joutuu pieksettäväksi. Kuolleeksi luultu Steve lähtee kostoretkelle.
 
Synopsiksen perusteella juoni vaikuttaa hyvin monimutkaiselta, mutta sitä se ei kuitenkaan ole. Elokuvasta tuli mieleen vanhat rikosleffat, joissa alku menee keikan suunnitteluun. Sitten tulee keikan toteutus ja loppuhuipennus, sillä joku haluaa aina rahat itselleen. Tässäkin rakenne on juuri tuollainen ja sen voisi helposti toteuttaa rikoselokuvana. Franco Rossetti oli mukana kirjoittamassa klassikkoa Django. Siinä oli omat väkivaltaisen hetkensä, mutta tässä toiminta on suhteellisen toissijaisessa asemassa. Ryöstökin tapahtuu ilman laukausten vaihtoakaan, sillä ryöstö ei ole oikea ryöstö, vaan tarkkaan harkittu huijaus. Muutenkin elokuvan toteutus poikkeaa hieman tyypillisistä spagettiwesterneistä. Elokuva on hyvin vakava, jossa ei ole kuuluisia one-linereita laisinkaan. Musiikissa ei ole pyritty matkimaan Morriconen mahtipontisia melodioita. Maisemissa on hyvin paljon vihreää kasvillisuutta. Lainalaisuuksiin kuuluvat puolestaan antisankari (Steve), pieksemiskohtaukset ja lähikuvat. Näyttelijät Piero Lullia lukuun ottamatta olivat ainakin minulle täysin tuntemattomia. No, tarkempi tutkistelu paljasti, että Rosemarie Dexter esiintyy nimettömässä roolissa elokuvassa ”Vain muutaman dollarin tähden”. Jääköön paljastamatta se, kuka hän tuossa elokuvassa on. Tuolloin 21-vuotias Andrea Giordana on juuri sellainen, mitä antisankarilta odottaa: komea ja karismaattinen, ja vähän ihmetyttääkin, ettei miestä ole sen enempi spagettiwesterneissä käytetty (neljä elokuvaa, kun sw-tähdeksi profiloituneella Eastwoodilla niitä on vain kolme!). Elokuvan pahat pojat ovat niin ikään lajityypille uskollisia. Pahin miinus on saluunassa tapahtuva joukkotappelu, joka on lipsahtaa parodian puolelle. Onneksi se jää kuitenkin lopulta lyhyeksi. Steven tunteet Katya ja etenkin Beniä kohtaan saavat miehen muuttumaan ns. kunnolliseksi, mutta siltikin se tapahtuu vähän turhan helposti. No, lähteehän hän vielä lopussa etsimään itseään.
 
Elokuva ei mitään uutta lajityyppiin tarjoa, paitsi ehkä juuri uusien ja hyvien näyttelijöiden muodossa, mutta em. poikkeuksilla se on piristävä muiden joukossa. Vuoden -66 jälkeen onnistuminen oli vain niin vaikeaa, että hyvätkin westernit, kuten tämäkin on, tuntuvat vertailussa vain kohtalaisilta. The Dirty Outlaws jäi Rossettin ainoaksi western-ohjaukseksi, mikä on vahinko: miehessä oli kyllä potentiaalia. Tämän jälkeenkin hän vielä kirjoitti länkkäreitä, mm. onnistuneen epävirallisen Django jatko-osan ”Viva Django”.
 
 
Arvosana: ***½
 
 
the_dirty_outlaws-normal.jpg